perjantai 16. helmikuuta 2018

Karkaileva kaksivuotias, neuvokas nelivuotias & tuhahtelevat teinit

Täällä Portugali, kuuleeko Suomi?


Voi kamala, miten se aika rientää. Eihän täällä ehdi kissaa sanoa, kun on jo seuraava päivä! Työarkilomailumme on vauhdikasta, vaihtelevaa ja todella antoisaa. Kaikenlaista suunniteltua olemme ehtineet tekemään, mutta myös suunnittelemattomia hetkiä on mahtunut joukkoon. Yksi esimerkki näistä on kotikylämme Vimieiron karnevaalit, joissa kuljimme letkan hännillä ja nautimme tunnelmasta. Kieltä emme edelleenkään hallitse, mutta tunnelma välittyy muutenkin!


Edellisen postauksen jälkeen olemme siis siirtyneet Espanjasta Portugaliin ja tuvan väkijoukkokin on vaihtunut, pariinkin otteeseen. Välissä vietimme viikon 15 hengen voimin ja oli kyllä ihana seurue kylässä. Ikävä vaan jäi ja haikea fiilis. Nyt jäljellä on oman perheen ja isovanhempien lisäksi yksi 16-vuotias lainapoika; hurmaavan kiltti, ystävällinen, ahkera ja mukava tapaus.

Tiistaina loppui reissun ainoa kisarupeamamme, kun juoksimme Portugal O-meetingin viimeisen osakilpailun. Kaksi mallisuunnistuspäivää ja neljä kisapäivää, joista yhtenä juoksimme kaksi starttia, vei kyllä puhdin ainakin tästä mamasta.



Keskiviikkona oli suunniteltu lepopäivä ja melko ex tempore siihen tuli myös kuskireissu Lissaboniin. Pääsimme sinne lentokenttäkuskien roolissa mieheni kanssa ihan kaksistaan! Aivan ihana kaupunki ja meille osui upea kelikin. Nopealla suunnittelulla valitsimme turisteilukohteiksemme San Jorgen linnan, Alfaman vanhan kaupungin ja Baixan & Rossio-aukion kaupungin keskustassa. Muutamassa tunnissa ehti nähdä nämä ja syödä maittavan, tuoreesta kalasta grillatun lounaan viehättävässä katuravintolassa. Muutamakin tunti parisuhdeaikaa oman rakkaan kanssa ihan kaksin on aivan mielettömän tärkeää. Ei vaippoja, koulukirjoja, kysymyksiä ja keskeytyksiä, ei syöttämistä, juottamista tai kieltämistä. Sen sijaan paljon juttelua, pussailua, kädestä pitämistä, arjesta ja reissuista puhumista, historiasta keskustelua, maisemien ihmettelyä, omien haaveiden avaamista, naurua, tuliaisten ostamista, hidasta syömistä.


Ei siinä lapsiarjessakaan silti valittamista ole. Ihanat, omatoimiset ja neuvokkaat lapsukaisemme piristävät päivää kuin päivää. Kaksivuotias herää AINA hyvällä tuulella, maailmaa syleilevä hymy huulillaan, silmät sirrillään ja tanssiaskelein.

- Täältä tulee teidän pieni hiiri! Prinsessa-hiiri! 

Urheilutreenien ja koulupäivien tohinassa olen välillä huomannut, että 2- ja 4-vuotiaat menevät toisinaan ihan "siinä siivellä". Onneksemme molemmissa majapaikoissamme on ollut lukollinen ulkoportti - joka on todellakin syytä pitää lukossa. Itsekseen puhuva, kaikkea tutkiva rohkea kaksivuotiaamme nimittäin kipittää sinne sun tänne silmän välttäessä. Vielä ei ole onneksi pudonnut altaaseen, vaikka sielläkin viihtyy mainiosti kellukepuvussaan. Höpötys vain kuuluu, kun neiti polkee menemään. Isosisko keksii kyllä sitten puuttuvat selitykset ja keinot haastavissa tilanteissa, joten parivaljakko on mitä mainioin.

- Näillä kisuilla on nyt tullut nälkä, kun ne on niin paljon käyny treenaamassa ja koulussa. Nää tuli hakemaan siltä näitten kisujen äidiltä pienet välipalapatukat ja juotavaa tässä välissä. Sitten nää menee hipi hiljaa jatkamaan seikkailua.

Kovasti odotan lainapojan koulureippauden siirtymistä omiin teineihinikin. Edelleen 11-vuotiaan toiminta on ripeämpää kuin 14-vuotiaan, mutta on sielläkin suunnalla edistytty.

- Äiti et sä voi olla tosissas!

Joskus toivon, että en olisikaan. Se, millä vastentahtoinen teini saadaan kirjoittamaan monisivuinen ranskankielinen Powerpoint, on minulle vielä mysteeri. Edetty on, mutta nähtäväksi jää, saako kaveri sitä ikinä opelle toimitettua. Omassa ranskanope-taustassani on tuon tehtävän suhteen se ongelma, että en millään muotoa pysty hyväksymään Google-kääntäjällä tehtyjä dioja. Niinpä veivaamme niitä suklaan voimalla dia kerrallaan, mutta ottaa kyllä koville. Minulla vähintään yhtä paljon kuin oppilaalla.

- Ei varmana pyytäny ope tekemään näin paljoa! Siis niinku myös KIRJOTTAMAAN?

Sä oot viis viikkoa poissa, niin totta hemmetissä pyysi ja olisi voinut pyytää enempikin. Kirjoita ja lakkaa vikinä. No joo, saattoi olla, ettei niitä KAIKKIA englannin epäsäännöllisiä verbejä olisi vihkoon pitänyt kopioida, mutta pieni varmistus on aina paikallaan ;)

- Montaks päivää meillä on vielä jäljellä? Eiku mä sitä vaan mietin, että mä lasken sitten, että monta sivua mun pitää lukea vähintään päivässä, että mä saan ton kirjan loppuun ennen ku ollaan kotona.

Hmmm. Ollaan oltu reissussa 26 päivää. Jäljellä on 11. Sitä MÄ vaan mietin, että onko siinä 200-sivuisessa kirjassa oltava vieläkin 180 sivua jäljellä?



Aurinkohaleja,
- AnNa

maanantai 22. tammikuuta 2018

Från Zeus till Pythagoras

Sitä saa mitä tilaa - voin jo nyt luvata, että tylsäksi ei aika täällä käy! Reissuun on siis lähdetty, perille päästy, majoitus ja olosuhteet upeiksi havaittu ja, jepjep, ensimmäinen koulupäivä suoritettu vähintäänkin kiinnostavasti.


Aamupäivällä aloitimme odotetun kotikoulu-urakkamme, jota on viiden viikon reissussa luvassa neljän viikon edestä - yksi aiotaan pyhittää "hiihto"lomalle, ellei tehtäviä jää rästiin. Tämän päivän perusteella sanoisin, että kasiluokkalaisella jää hommia lomaviikolle, viidesluokkalaisella ei.

Siinä missä toinen koululaisistani pyytää puheenvuoroa viittaamalla MYÖS KOTIOPETUKSESSA, toinen lorvahtaa nukkumaan kirjansa päälle. Nuorempi kirjoittaa siistillä, täsmällisellä käsialalla kaikki tehtävät ja lukee ensin pyydetyt tekstit, isompi hyppää suoraan kysymyksiin ja vastaa mitä sattuu totaalisilla harakanvarpailla. Ihan kärppänä kumpikaan ei ole paikalla, kun ilmoitan uudesta tehtävänannosta, mutta nuoremman saapuminen voidaan kuitenkin laskea muutamissa minuuteissa, isomman ei. Jo kahtena iltana ollaan saatu aikaiseksi nuoremman blogiteksti, mutta isomman oheispuuhat odottavat vielä inspiraatiota. Hänen, ei minun.

Tänään aloitimme historian oppitunneilla. Nuoremman kreikkalaiset jumalat kieltämättä kiinnostivat itseänikin enemmän ja uppouduimme kolmisinkin pohtimaan käytännön mahdollisuuksia sille, että Kronos olisi syönyt Zeusta edeltävät lapsensa, jotka Zeus sitten aikuisena olisi leikannut ulos isänsä vatsasta. Kasiluokkalaisen aiheessa seikkailimme korsuissa sukkahien ympäröimänä, mikä toisaalta oli kuitenkin helpompi kohde eläytymiseen. Vitosluokan matikasta selvisimme kunnialla, mutta kasiluokkalaisen kanssa pääsin jo tiukemmille. Vielä oli Pythagoras muistissa ja kertotaulut myöskin, joten ihan ei tarvinnut hävetä. Tässä kohti voin kuitenkin sanoa, että on erittäin positiivista, että poikien matikka sujuu vaivatta ja pienellä tuuppauksella oikeaan suuntaan homma yleensä ratkeaa.

Liikkatunnilla päästimme mummin retkeilemään 4-vuotiaan kanssa ja otimme 2-vuotiaan mukaamme. Yhdistimme tähän paikalliskulttuuria ja teimme kahden tunnin kävelykierroksen Almuñecarissa kiertäen maamerkkejä, puistoja ja linnoja.


Palattuamme jatkoimme vielä uinnilla, vesipalloleikeillä ja uimahypyillä sekä koripalloturneella siten, että 2-vuotias nukutettiin riippukeinuun ja yksi tuomaroi peliä vahtien nukkuvaa ja kaksi pelasi. Tapaturmilta ei koripallossa varmaan koskaan vältytä ja iltasella olikin yksi etusormi Voltarenilla voideltu ja sievään kääröön paketoitu. Katsotaan, mikä on ruumiinosan kunto aamulla.


Tätä kirjoitellessa aallot lyövät rantaan, talo on hiljainen ja lasin pohjalla kiiltelee viimeinen tippa sangriaa. Keskieurooppalaiseen tapaan grillasimme iltaruokamme terassilla varsin myöhään, nautimme lämpimästä illasta ja kohta kääriydymme parin peiton alle unia katselemaan. Parin, vähintäänkin. Sisätilojen viileys on ihan varmasti paikallaan kesäkuumalla, mutta tällainen suomalaiseen lattialämmitykseen, varaavaan takkaan ja sisäkengättömyyteen tottunut prinsessa kaivoi lisäpeitot öitä varten jo kaapista, vaikka muuten olosuhteista pidänkin. No joo, lämmin ilta on toki suhteellinen käsite sekin - jo päivällä paikallisia liikkui ulkona kevyttoppiksissa, vaikka mittari näytti +18. Suomalaiselle tuo on shortsikeli, myös prinsessoille :D


Sisätilojen viileydestä viis, voisin aikani huonomminkin käyttää! Uusia päiviä odotellessa ja nykyisistä nauttiessa,
espanjalaisin halauksin,
Anna <3

torstai 18. tammikuuta 2018

Mielikuvituksesta mahdollisuuksiin

Logic will take you from A to B. 
Imagination will take you everywhere. 
- Albert Einstein.

Tässä sitä nyt ollaan. Mielikuvituksen seurausta odottelemassa. Lauantaiaamuna lähtee lento, perhe ja yksi kappale isoäitejä kohti viiden viikon turneeta Etelä-Eurooppaan. Matkan varrella tulee seuraamme liittymään ystäviä, tuttavia ja sukulaisiakin toviksi ja pidemmäksikin aikaa. Miten kaikki tulee menemään, siitä ei ole vielä mitään käsitystä. Toivo on korkealla.


Mikä saa meidät liikkeelle? Miksei perusreissu viikoksi tai kahdeksi riitä? Miten pojat huolehtivat koulustaan? Tässä kysymyksiä, joihin olemme saaneet vastailla viimeisten kuukausien aikana, kun olemme matkaa valmistelleet.

Ihan ensimmäinen vastaukseni on, että miksi ei? Suomi, Eurooppa ja maailma on mahdollisuuksia täynnä ja haaveilemme uusista kokemuksista. Loskainen pääkaupunkiseutu on toki nyt vihdoin vaihtunut kauniiseen lumipeitteeseen, mutta kyllähän sulat lenkki- ja suunnistusmaastot tällaista aktiivista sporttiperhettä houkuttelevat. Monissa yrityksissä on mahdollisuus etätyöskentelyyn ja mieheni työnantajalle tämä kokeilu sopi, mistä olemme superonnellisia. Itse yhdistän näihin valoisampiin olosuhteisiin kotikoulumallia, jossa pääsen käyttämään opetusalan koulutustani urheilevien nuorten opettamiseen leirin yhteydessä. Omien lasteni lisäksi matkalla tulee olemaan myös muita koulu- ja lukioikäisiä, ja on mahtava mahdollisuus saada tehdä juuri heidän kanssaan töitä. Opettaja harvoin saa valita oppilaitaan - joten edelleen, miksi ei? Uskon nuorten saavan reissusta irti valtavasti niin kulttuurin, maisemien, elämysten, kokemusten kuin itseohjautuvan työskentelynkin osalta. He ovat kaikki tavoitteellisesti treenaavia nuoria, joten pystymme rakentamaan päivien sisällön harjoitusten mukaan. Isoäiti on luvannut autella pikkuneitien viihdyttämisessä kouluaikoina, jolloin saamme keskittyä kukin omaan osastoomme täysillä.


Viimeisten vuosien aikana on tullut kovasti pohdittua sitä, mitä sitä oikein isona haluaisi tehdä. Vastaus on viipynyt ja hakenut muotoaan, mutta alkaa pikku hiljaa selkiytyä. Vuodet vierivät niin nopeasti ohi, että tylsää, ahdistavaa, turhaa tai epämiellyttävää työtä en halua tehdä. Työn pitäisi siis olla merkityksellistä, siinä pitäisi voida auttaa myös muita, sen pitäisi olla vaihtelevaa, palkitsevaa, innostavaa ja ihan oikeasti hauskaa. Arvostan omaa vapautta valita työkaverit, -tehtävät, -ajat ja -paikatkin. Sen verran olen tulkinnut vaihtoehtojani, että yrittäjyys taitaa olla aika hyvä tie tuohon.

Korkeakouluopintojeni (KM, FM, AMK) yhteydessä opiskelin luonnollisestikin vuosia. Sellaista asenteellista sisältöä ja henkilökohtaista kasvua niissä ei kuitenkaan painotettu, joita itse jotenkin janosin. Nämä ovat asioita, joita taas yrittäjänä koen tarvitsevani päivittäin. Viime vuonna havahduin siihen, että voin myös itse kouluttaa itseäni. Koulutuksen ei tarvitse olla vuosien mittainen kokonaisuus, sillä elämähän on loppuun asti oppimista, hyvässä lykyssä siis vielä vuosikymmeniä. En minä (eikä kukaan muukaan!) ole vielä mitenkään valmis. En huokaile tutkintonimikkeiden perään, enhän rehellisesti sanottuna ole toistaiseksi tehnyt juuri mitään maisterintutkinnoillanikaan.

Lyhyitä koulutusviikonloppuja kiinnostavista aiheista, paljon hyvää kirjallisuutta eri aloilta, äänikirjoja, keskusteluja, kursseja. Itseänsä voi kehittää vaikka millä tavoin! Osallistuin vuoden alussa ystäväni pitämään aarrekartta-iltaan ja se oli todella miellyttävä kokemus. Opin paljon itsestäni, haaveistani ja tavoitteistani tuon illan aikana. Aarrekarttoja voi tehdä koko tulevaisuutta ajatellen tai sitten esimerkiksi yksittäistä vuotta tai tavoitetta silmällä pitäen. Tällä kertaa keskityin itse vain vuoteen 2018 ja leikkelin lehdistä kaikenlaista sellaista, joka herätti positiivisia tunteita. Koin tämän oleellisemmaksi kuin pidemmän tähtäimen kartan, sillä ainakin omat haaveeni muuttuvat ja kehittyvät koko ajan.


Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan yleensä aina rahaa, niin minullakin. Haaveena on itsellä rakentaa perheen taloutta kestämään paremmin tyrskyjä, mielihaluja ja ihan vain sitä perusarkeakin. Olen kehittänyt itseäni tälläkin saralla viime aikoina ja tutustunut mm. Varapuuhun ja heidän sivujaan seuraamalla olen poiminut paljon arvokasta oppia. Rohkaistuin jopa ilmoittautumaan ystäväni kanssa maaliskuussa järjestettävään Passion for success-seminaariin.

Success. Menestys. Millä sitä mitataan? Uskon, että kaikille se tarkoittaa vähän eri asioita. Raha on monelle menestyksen mittari, toisilla sitä voi kuvata tietynlainen auto, asunto tai ulkonäkö. Mitataanko sitä kenties sillä, kuinka suuria summia voi kuukaudessa laittaa hyväntekeväisyyteen? Vai kuinka korkeaan virkaan oma jälkikasvu on työurallaan päässyt? Ehkä menestynyt henkilö matkustelee paljon? Ei tähänkään ole yhtä oikeaa vastausta. Olenkin sitä mieltä, että menestys lähtee meistä itsestämme. Kun itse koemme menestyneemme, se näkyy ulospäinkin, tavalla tai toisella. Minulle se on esimerkiksi perheen hyvinvointia ja onnellisuutta, mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia asioita ja rohkeutta kokeilla uusia asioita. Näitä meillä on jo nyt, joten tietyllä mittarilla olen ja me perheenä olemme, menestyneitä. Itselle se on kuitenkin enemmän tässä vaiheessa vielä rohkeutta ja innostusta, menestys odottaa sitä vaihetta, kun meillä on tällaisten reissujen jälkeenkin vielä tilillä rahaakin. Ja sitten voi oikeasti auttaa myös muita.

Kenties saatte reissufiiliksiä matkan varrelta, jos opetukselta, maisemafanitukselta, ruoanlaitolta ja treeneiltä vain maltan!

Ihanaa tammikuun jatkoa,
pusspuss,
AnNa =)



keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Liikuttavat nöpönenät

Niinhän siinä kävi, että syksy ehti väliin. Otin opesijaisuuden vastaan ja kun siihen yhdisti yrittäjähommat, oli kaaosviritteinen komedia valmis. Siitä(kin) selvittiin ja nyt on seesteisempi kevätkausi alkanut!

Pikkuneidit ovat nyt tammi- ja helmikuun kotihoidossa ennen uuden arkirytmin aloittamista ja yhdistämme kotitouhuja ja yrittäjäelämää. Käytännössä se toimii niin, että käyn keikkailemassa miehen tultua töistä ja teen kirjallisia hommia päiväuniaikaan. Aamupäivisin sporttailemme, leikimme, naamioidumme tai olemme kulturelleja ihan kolmistaan isoveljien ollessa koulussa <3

Liikuttaviahan nuo ovat. Sanan kaikissa merkityksissä.

Siitä hetkestä, kun jompi kumpi herää, hyörinä on sataprosenttisesti päällä. He juoksevat katsomaan, ovatko veljet ja isä jo koulussa ja töissä. Yleensä ovat. Sitten kumotaan lelut, valitaan vaatteet ja aletaan touhuta. Mikään liikunnallinen ei ole koskaan huono ajatus, ja kaulassa keikkuvat tämän tästä erilaisista suorituksista saadut mitalit, joita he jakavat toisilleen ja joskus myös minä saan kunnian osallistua palkintojenjakajan ominaisuudessa leikkiin. On esteratoja, kilpajuoksuja, leimausratoja, taitoa vaativia tehtäviä, pujottelua ja mitä pienet mielet nyt keksivätkään.


Yhteisiin jumppatuokioihimme he muistavat aina pukeutua asianmukaisesti ja lankutushetkellä vieressä on hurraa-kannustaja ja kanssalankuttaja, roolit vaihtelevat äidin lankun kestosta vähän riippuen.


Luistelu on ihan huippujuttu, ja kehitystä tapahtuu silmissä tässäkin lajissa. Meillä on ollut kotikunnassa Kirkkonummella avoimia yleisövuoroja jäähallissa, joilla olemme käyneet. Lisäksi mummila-reissuilla tytöt ovat päässeet nauttimaan Nurmijärven mainiossa kunnossa olevasta ulkojäästä. Lunta olemme odottaneet, mutta sitä ei ole näille huudeille vielä siunaantunut.


Kiireisen syksyn aikana olin lähinnä hermostunut ja ärtynyt, enkä osannut kunnolla nauttia lasten tekemisistä ja hellyyttävyydestä. Sillä ovathan he lutuisia. Kaikki neljä. Välillä vain halin ja rutistan pienimpiä, kun syksyllä ehti tulla niin ikävä. Isot eivät enää anna halia, mutta hiivin iltaisin silittämään heitä ja jos ihan tuhina kuuluu nukkuvalta, suikkaan salaa suukon otsalle.

Päiväuniasia vaati pientä pohdintaa, koska 4-vuotias ei enää nuku päikkäreitä, mutta 2-vuotias on todella rasittava ilman niitä. Nyt teemme niin, että 4-vuotias saa lukea kirjoja sängyssään, ja 2-vuotias pääsee poikkeusluvalla äidin paikalle isoon sänkyyn äidin viereen. Harvinaista herkkua, meillä kun makuuhuone on isän ja äidin pyhää aluetta :) Nukutan neidin kainalooni, hipsin pois, kuiskaan 4-vuotiaan mukaani ja avaan tietokoneen. 4-vuotias tulee viereen piirtämään tai lukemaan ja vietämme toimeliasta isojen tyttöjen puuha-aikaa. Hän kyselee, mitä minä teen ja minä kommentoin piirroksia ja neuvon vaikeiden sanojen lukemisessa.

Mitä muuta päivisin sitten tapahtuu? Sotkua tulee ruokailusta, ulkoilusta, vessassa käynnistä ja leikeistä, mutta sehän on siivottavissa. Naamiaisasut ovat vailla vertaa ja niihin pukeudutaankin lähes päivittäin.


Ja jestas, kun sitä tarinaa riittää. Mielikuvitus on pienillä ihan uskomatonta! Täällä myös kieli vaihtuu leikin mukaan, sillä päiväkotikielenä ollut (ja maaliskuussa jatkuva) ruotsi on molemmilla jo vahva ja jotkut leikit selkeästi vaativat kieleksi ruotsin. Samoin jotkut roolihahmot. Juuri tänään intin 2-vuotiaan kanssa siivoamisesta, johon hän tomerasti ilmoitti ruotsiksi, ettei prinsessojen tarvitse siivota. Niinpä niin, olihan hänellä hörhelömekko yllään, pää söpösti kallellaan ja silmät kirkkaina. Onnistuin pysymään tiukkana ja siivosimme yhdessä.


Tässä on jo parissa viikossa oppinut nauttimaan hetkestä. On niitä kiireitä nytkin ja huolenaiheita, taloudellisia ja myös ihan vaan kaikenlaista organisoitavaa. Paljon riittää tekemistä ja myös kevään yrittäjäarjen valmistelua. Iloitsen siitä, että olen oppinut nauttimaan pienistä hetkistä. Juuri niitä samoja ei toiste enää saa takaisin. Haaveita ja suunnitelmia on tulevaisuuteen, mutta yksi niistä suurimmista koskee läsnäoloa. Ja sitä voin toteuttaa ihan juuri tässä ja nyt.

Tarttukaa hetkiin, ystävät! Ne ovat ainutlaatuisia.

-xxx, Anna

torstai 17. elokuuta 2017

Kesäloma eli enemmän aikaa perhesporttailuun

Suunnistajaperheen suurta huvia on osallistua kesällä vähintään yhdelle rastiviikolle, koti- tai ulkomailla. Suunnittelemme seuraavan kesän runkoa jo hyvissä ajoin edellisenä vuonna. Tällöin ehtii ilmoittautua rastiviikolle edullisimman taksan mukaan sekä katsella myös matka- ja majoitusvaihtoehtoja  budjettia silmällä pitäen. Suunnistusohjelman lisäksi oman perheemme kesiin on jo useamman vuoden kuulunut juoksu- tai pyöräreissu Turun saaristoon tai Ahvenanmaalle. Tiukkaa meinasi tehdä, mutta sekin saatiin tänä vuonna mahtumaan ohjelmaan. Juhannuksen jälkeen emme tänä kesänä juuri kotona viihtyneet, kun kolmiosainen reissurumbamme pyörähti käyntiin, mutta kyllä se arki ja kotiolot palasivat kuvioihin taas totutusti koulujen myötä :)

Kesäreissu vol 1: Sälen & suunnistustuskaverit

Juhannuslauantaina pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon, hurautimme Helsinkiin Silja Linen terminaaliin ja otimme suunnaksi läntisen naapurimaamme. Kyseessä oli suunnistusseuramme Lynxin kesäleiri, jonne tuli lopulta hiukan reilu 30 lynxiläistä, lapsia ja aikuisia. Ajoimme Tukholmasta Säleniin, jossa majoituimme kolmessa mukavassa kämpässä aivan Lindvallenin ytimessä. Ensin teimme suunnistustreenejä maanantaista torstaihin ja sitten osallistuimme paikallisiin 3-päiväisiin suunnistuskilpailuihin.


Meillä oli mieheni kanssa mukana reissussa vain 2- ja 4-vuotiaat tyttäret, mutta myös minun 11- ja 14-vuotiaat poikani olivat matkassa mukana, sillä he lähtivät sinne isänsä kanssa ja nukkuivat läheisessä mökissä. Helppoa jaettua huoltajuutta, kun on sama harrastus ja hyvät keskinäiset välit.

Koska matkassa oli useita lapsiperheitä, pystyimme näppärästi vuorottelemaan lastenhoidon kanssa. Milloin osa vanhemmista teki lasten piilosleikin vieressä juoksutekniikka- ja jumppatreeniä, milloin kävimme vuorotellen metsässä suunnistamassa lastenhoitajan vaihtuessa lennosta. Kun jokainen perhe oli omalla autolla liikenteessä, liikkuminen oli joustavaa ja näin keittiöiden rajalliset tilatkin tuli huomioitua kuin vahingossa, kun saavuimme treeneistä hiukan eri aikoihin.


Kisapaikalla oli muksula, johon myös suomenkieliset lapset otettiin avosylin vastaan puuhastelemaan mukavia juttuja vanhempien käydessä tuulettumassa suunnistustehtävien parissa kisamielellä. Sälen on siitä huippu paikka, että tekemistä löytyy niin pienille kuin isoillekin. Meidän porukan 10-12-vuotiaan jätkät viettivät päivittäin tunteja alamäkipyöräilyn parissa ja kun siihen kylkeen heittää 2 suunnistusharjoitusta/päivä, alkaa liikuntatunnit olla mukavissa lukemissa. Ja näkihän sen tuloslistaltakin sitten: metallia keräsivät kotiin niin että autot notkuivat.


Kesäreissu vol 2: perhepiirillä Itävallassa

Sälenin jälkeen olimme kotona neljä päivää, ja sitten oli seuraavan matkan vuoro. Lähdimme juhlistamaan appiukon kuusikymppisiä alppimaisemiin Itävaltaan koko 6-henkisen perheen voimin ja eipä olisi loma voinut upeammin mennä.



Ensimmäisen viikon ohjelmassa oli - yllätys yllätys - rastiviikko. Ekan päivän sprintin jälkeen meille tarjottiin haasteita tiukoissa rinteissä, jotka sateisten öiden jälkeen olivat välillä todella liukkaita. Kieli sai olla keskellä suuta paitsi rastien löytämisen suhteen, myös etenemisessä jyrkässä rinteessä.




Matkaseurana meillä oli appivanhempien lisäksi mieheni sisko Matleena ja hänen miehensä, suunnistuksen maailmanmestarinakin tunnettu Mårten. Jo tästä matkaseurasta voi päätellä, että ihan lököttelylomalle ei lähdetty! Jäimme rastiviikon jälkeen Itävaltaan vielä toiseksi viikoksi, ja tämän käytimme vaeltaen.




Menimme vaihtelevin kokoonpanoin vaihtelevia reittejä. Joku oli aina vuorollaan pienten tyttöjen kanssa, pojat urakoivat "kukkuloiden" huiputuksessa ja kilometrejä kertyi ihan jokaiselle. Myös pikkuneidit pääsivät vaelluksen makuun eikä ensimmäisen gondolihissin jälkeen yläasemille siirtyminen ollut heille suurikaan jännityksen paikka. Taisin itse korkeanpaikankammoineni olla hankalin hissiasiakas, mutta henkiin jäätiin :)


Osa porukasta, esikoinen tässä mukana, kävivät yhtenä päivänä appiukon synttäritoiveesta valloittamassa Wildspitzen, 3770m. Oli 14-vuotiaalle (tai itse asiassa täyttää vasta syksyllä) upea kokemus. Vaellus alkoi eräältä hissiasemalta 2200m korkeudesta, kesti noin 7 tuntia ja matkaa taisi kertyä vajaat 20km. Kalpea ja väsynyt poika palasi reissusta, mutta kuvailujensa ja äänensävynsä perusteella oli ollut mahtava ja unohtumaton kokemus. Itse viihdyn paremmin lämmössä, enkä tuntenut houkutusta pukeutua pitkiin housuihin, takkeihin ja pipoihin kesälomallani, joten jäin vapaaehtoisesti pienemmän väen kanssa touhuamaan. Kävimme paikallisessa uimalassa ja mukavalla kahdenkeskisellä vaelluksella 11-vuotiaan kanssa anopin leikkiessä tyttöjen kanssa. Mukavasti meni päivä silloin myös alemmissa korkeuksissa :)



Kokonaisuudessaan Itävalta oli ihan super. Onnistuneet lennot, ajot, treenit, kämpät, ruokailut, iloinen matkaseura, paikalliset ihmiset... Mahtava reissu.



Kesäreissu vol 3: omalla perheellä Ahvenanmaalla

Olimme jo ajatelleet miehen kanssa, että viikko Ruotsissa ja kaksi Itävallassa riittää kesämatkailuun mainiosti. Pojat kuitenkin kyselivät kesäkuussa, että milloin mennään sitten Ahvenanmaalle pyörällä? Se kuulemma piti saada mahtumaan mukaan. Meillä on periaate, että liikuntajutuista ei tingitä, jos niihin mitenkään on varaa. Telttailu on onneksi edullista, joten ei muuta kuin suunnitteluhattu päähän. Hiukan oli säätämistä päivissä, mutta Itävallan jälkeen mies kävi toimistolla pyörähtämässä ja toisena päivänä suuntasimme matkaan. Koska pikareissussa ei ollut aikaa ihmetellä parin päivän siirtymisiä paikasta A paikkaan B, päätimme luottaa taas Silja Lineen.


Otimme Turusta aamulaivan tiistaina, jolla saavuimme hiukan ennen kahta Maarianhaminaan. Tämä tarkoitti lähtöä kotoa klo 05.00 ja peräkärryn lainaamista ihanalta naapurilta, mutta kun into on kova, kyllä sitä jaksaa säätää. Parkattuamme auton ja peräkärryn (eri paikkoihin!) Turussa ja saatuamme koko sakin ja neljä pyörää laivaan, pääsimme nauttimaan buffet-aamiaisesta. Se upposi kuin häkä ja sitten mies nappasi läppärinsä ja lähti tekemään 4h session etätöitä ja me lasten kanssa touhusimme läpi laivan lastenohjelman. Aika meni yllättävän nopeasti ja pian seisoimmekin jo Maarianhaminassa pyörinemme ja pohdimme lähtösuuntaa.

Ensimmäinen lisämutka reissuun tuli, kun laatikkopyörämme takakumi oli niin tyhjä, että täydessä lastissa vanne otti maahan. Onneksi Maarianhaminasta löytyi heti ystävällinen Sportcenter-pyöräliike, jossa saimme kumin fiksattua ilmaiseksi ja nopeasti. Lounasta nappasimme ruokakaupan salaattibuffasta, ja siinä parkkiksen kyljessä sitä nauttiessamme aurinko lämmitti ja mieleen tuli ajatus, että tämä on taas lomaa parhaimmillaan.


Niinhän se olikin. Puttes Camping Sundissa oli niin mukava, että jäimme sinne kahdeksi yöksi. Välissä kävimme viettämässä päivän Kastelholman linnassa, jonne paluupyöräily (10+10km) sujui nopeasti, kun kellään ei ollut pyörissä tavaravuoria kyydissä. Paitsi miehellä tyttöset laulamassa laatikossaan. Kastelholmassa oli mahdollisuus linnakierroksen ja aarteenetsinnän lisäksi kaikenlaiseen käsityöaktiviteettiin ja saimmekin nähdä ja kokeilla monenlaisia tekniikoita ja entisaikojen työskentelytapoja.


Toisena aamuna teimme miehen ja esikoisen kanssa tunnin aamulenkin lähimaaston poluilla kolmen pienemmän jäädessä sovitusti nukkumaan isoveikan vastuuvuorolle. Polkuvaihtoehdot olimme bonganneet Bomarsund Trail Run-polkukisan nettisivuja selaillessamme. Valitettavasti ajankohtamme oli väärä polkujuoksukisaan osallistuaksemme, mutta reitti ja miljöö muutenkin oli upea! Reippaimmat pulahtivat lenkin päätteeksi mereen, totta kai. Bomarsundin raunioiden vieressä olikin todella mukava uimaranta, jossa olimme jo edellisenä iltana pulikoineet koko perheen voimin.




Vikaksi eli kolmanneksi yöksi siirryimme takaisin Maarianhaminaan Gröna Uddens Campingiin. Matkalla kävimme viettämässä useamman tunnin viikinkimarkkinoilla, joiden tunnelma oli ihan huikea. Asut, teltat, musiikki, tuoksut... Kaikki oli viimeisen päälle. Hauskan viikinkipäivän viettäneinä jaksoimme sitten polkaista loppumatkan viimeisen yön camping-alueelle. Tortilla-iltapalan kokkailu ja pomppulinna- ja kiipeilytelineleikit veivät sitten loputkin mehut ja pian kaikki neljä tähtisilmää tuhisivat suloisesti vierekkäin. Vieressä Maarianhaminan keskustassa pyöri vielä Rockoff-festarit, joiden musiikkitarjonta kiiri mukavasti vettä pitkin penkille, jonka mieheni kanssa iltakävelyllä löysimme pienestä niemestä.


Vikana aamuna vuorossa oli aamulenkit x4, aamukiipeilyt x2, suihkut, aamiaiset ja härdellin pakkaus. Satamaan kesti ajaa noin viisi minuuttia ja olimmekin ajoissa paikalla. Laivalla odotti sitten buffet-lounas ja tämän jälkeen kipitin taas muumien ja Harri Hylkeen perässä pitkin laivaa miehen tehdessä uuden 4h työpäivän etäpisteellään. Kotimatkalla muisteltiin, kuinka mukavasti 110 polkupyöräkilometriä meni ja että ensi vuonna mennään taas uudestaan. Joo-o, jahka joku ensin pesee kaikki nuo pyykit...

Sen lisäksi, että saimme upeita kokemuksia ja ihanaa yhdessäoloa perheen ja ystävien kanssa, tämä kesä tarjosi liikuntaa, ihan kaikille. Itselleni tuli näiden neljän lomaviikon aikana suunnistusta hölkkä- tai kisavauhtia yhteensä noin 20h, vaellusta noin 30h, pyöräilyä noin 20h, juoksua noin 10h ja lisäksi viikoittain pieniä lihaskunto- ja venyttelytreenejä. Aikas hyvä kesäloma.

Toivottavasti teillä kaikilla muillakin oli onnistunut, omannäköisenne kesä. Se jos mikä antaa virtaa lähestyvään syksyyn!

Niin, se ensi vuosi. Suunnitteilla on turnee akselilla Tanska-Ruotsi, suunnistuksen merkeissä, totta kai!

Kesämuisteloin,
Anna, xoxo


torstai 18. toukokuuta 2017

Hirveetä haipakkaa!

Ovatko nämä ne ruuhkavuodet? Kun joka ilta on jotakin. Töitä, harrastuksia, koulutusta. Neljä lasta, kaksi aikuista. Kello käy, kevät etenee ja suunnistus- ja juoksumenot lisääntyvät.

Vähänkö on siistiä! Kuulit oikein. Tykkään tästä!

Älä silti ymmärrä väärin. Rakastan kotiani. Olen oikeastaan aivan kotihiiri. Mutta on tosi hauskaa, kun on innostavaa puuhaa. Perheen yhteisiä harrastuksia, lasten punaisia poskia, omaa liikkumista ja itsensä kehittämistä.


Niinä päivinä, kun olen illan asiakkaiden kanssa, järjestän yleensä kalenterista iltapäivän vapaaksi ja haen tytöt päiväkodista jo klo 15 mennessä, jotta ehdimme olla yhdessä hetkisen ennen iltakeikkaani. Sieltä kun saavun, he ovat jo nukkumassa.

Mutta kyllähän se organisointia vaatii. Mihin liikkuu yksi auto, liikkuuko toinen ollenkaan? Millä tytöt haetaan? Laatikkopyörällä vai onko matka jatkumassa suoraan johonkin harrastukseen? Yleensä kirjoitan sunnuntaina paperille ylös tulevan viikon menot ja aikataulut, jolloin pysymme itsekin paremmin mukana niissä. Ne auttavat myös miettimään ruokailua. Missä välissä syödään, jotta ruoka ei paina treenissä tai kisassa? Mitä syödään, mitä kisan jälkeen välipalaksi?


Välillä tulee pakostikin päällekkäisyyksiä. Silloin on pakko priorisoida ja pohtia vaihtoehto b:tä. Esimerkiksi kahtena tulevana maanantaina on tyttöjen päiväkotiryhmien kevätjuhlat. Niin pahalta kuin se tuntuukin, me kumpikaan vanhemmista emme pääse osallistumaan. On juoksukouluasiakkaita ja valmennustehtäviä suunnistusseurassa, jotka on lyöty kalenteriin jo aikapäiviä sitten. Mielestäni on asiallista pitää myös näistä sovituista asioista kiinni. Päiväkodin juhlien suhteen olen enemmän aamubileiden kannattaja, kun illat ovat tällaisella aktiivisella perheellä lähes sula mahdottomuus. Mutta eipä hätää - tukiverkostomme on vertaansa vailla. Tällä kertaa tytöt menevät juhliin isovanhempien kanssa. Vaikuttaa siltä, että kaikki osapuolet odottavat tapahtumia yhtä innoissaan, joten hyppään suosiolla yli kaikista huonoäiti-tunnelmista noiden kevätjuhlien suhteen :)


Kuulen usein, että onko pakko olla noin paljon menossa. Että eikö voisi vain olla. Miksi pitäisi? Jos tykkää siitä, mitä tekee? Aika aikaansa kutakin. Välillä on hullun hektisiä viikkoja, joiden jälkeen vapaailta tuntuu ruhtinaalliselta ja tulee tarpeeseen. Välillä taas on rauhallisempia jaksoja, jolloin vapaailtoina tulee järjestettyä kotia tai puutarhaa tai tehtyä jotakin muuta mukavaa. Koska joka päivä on liikuttava paitsi lasten, mielestäni myös aikuisten, ovat suunnistusharrastuksen mukanaantuomat valmiit treenit aivan mainioita. Perhe paikalle ja sportti päälle. Jos valmista treeniä ei ole, heilumme pihalla tai puistossa 2-4 lapsen kanssa, käymme pyörä- tai juoksulenkillä tai jos sää ei oikein suosi, teemme lihaskuntoharjoituksia sisätiloissa.


Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, että mikä iltamenoista antaa energiaa ja mikä vie sitä. Jos joku juttu on energiasyöppö, suosittelen pohtimaan, onko se sen arvoista. Mitä muuta voisit sinä aikana tehdä? Kumpi on tärkeämpää? Pohdi ja punnitse, mitkä asiat ratkaisevat ja toimi sen mukaan. Muista myös, että samoin ei tarvitse toimia kuin muut. Se mikä yhdellä toimii, voi toisella vaikuttaa aivan päinvastoin.


Tsemppiä arkiseen aherrukseen!
- Anna <3



keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hanki elämä!

- Sä kasvatat meitä niinku jotain avaruusolioita. Niinku jostain Marsista. Me ollaan hei ihmisiä, tajuutsä.

- Siis kenenkään muun vanhemmat ei ragee noin paljon. Ei muilla oo mitään ruutuaikarajotuksia. Ne saa syödä karkkiaki millon vaan ja tehä mitä ne huvittaa.

- Miks meiän muka tarvii mennä niin aikasin nukkuu. Emmä tarvi niin paljon unta. Ei mun kavereittenkaan tarvi vielä mennä nukkuu.

Kuulostaako tutulta? Niinpä. Kellään muulla ei koskaan, mutta oikeasti sitten kuitenkin suurimmalla osalla. Oma teiniaika on vielä sen verran muistissa, että tasan tunnen nuo fiilikset ja muistan sanoneeni samoja lauseita. Nyt naurattaa.

Mutta kyllä välillä raivostuttaakin. Kun ei vaan jaksaisi samoista asioista jankuttaa. Ärsyttää se itseäkin jo, ja helpommalla pääsisi, kun vain antaisi periksi. Mutta. Mutta. Kun sitä pikkusormea ei kovin usein viitsisi antaa. Teinit kyllä kiskovat sen olkavartta myöten sitten, pysyvästi.


Olen kuitenkin päättänyt pitää joistakin rajoista kiinni. Puhelimet eivät edelleenkään tule huoneisiin yöksi. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta karkkipäivä on kerran viikossa. Parsakaalit ja muut "myrkyt" maistetaan lautaselta. Vessanpöntön jarrujäljet siivoaa jarruttaja itse, vaikka pitäisi niskasta pitää kiinni. Sänky pedataan aamulla. Hampaat harjataan aamulla ja illalla. Ruutuaikaa on kaksi tuntia päivässä, ruudun voi vapaasti valita. Astioita ei jätetä keittiön pöydälle vaan ne viedään tiskikoneeseen tai -altaaseen, jos kone on päällä.

Jo näissä riittää muutamaksi toviksi "rageemista" joka päivä. Minun mielestäni rageemiseen pitäisi kyllä hiukan korottaa ääntä (toki sitäkin sattuu, valitan), mutta yleensä jo lause "muista pedata sänkysi" herättää närää ja pyynnön lopettaa rageeminen.

Perusarkisten asioiden opettaminen on työlästä. Kun sitten mietin, miten paljon myös ihan pelkkiä käytöstapoja tulisi opettaa, iskee epätoivo. Pysähtyvätkö he auttamaan, jos joku makaa kadulla? Avaavatko he oven, jos toisella on paljon kantamuksia? Tarjoutuvatko ehkä kantamaan osan lastista? Toivottavasti. Tuskin. En tiedä. En uskalla ajatella.

Välillä havahdun avaamaan tällaisista aiheista keskustelun. Erityisesti näitä tulee, jos olen itse opettajan sijaisuuksia tehdessäni, päivän kauppareissulla tai jossain muualla nähnyt huonoa käytöstä tai epäkohtia. Kun olen tovin monologiani ylläpitänyt, pojat kohottavat kulmiaan ja kysyvät minulta, mihin tämä liittyy ja mitäs nyt taas on tapahtunut. Joskus kuitenkin näistä sikiää mielenkiintoinen jutteluhetki ja silloin huoahdan helpotuksesta; jälkikasvussani on potentiaalia.


Onneksi huomaan sitä muulloinkin. Kun tunteet ovat siellä viivan yläpuolella, pojat ovat ystävällisiä, avuliaita, toimeliaita ja esimerkiksi pikkusiskojen kanssa erittäin taitavia ja kärsivällisiä. He huolehtivat täysin itsenäisesti koulutyöstään, satunnaisesti saatan päästä kyselemään tärppejä ennen koetta, jos muistavat tulevasta kokeesta mainita. Liikkakamat huolehtivat itse mukaansa joka viikko, en rehellisesti sanottuna edes tiedä, mitä liikuntaa on luvassa, ellen kysy tai he mainitse. 7-luokkalainen muistutti jo viikonloppuna keskiviikon luistelusta, ja pyysi teroituttamaan luistimensa. Tuolla aikataululla minäkin ehdin toimia. Nelosluokkalaiselle jouduin eilen kaivamaan uikkarit, sillä olin järjestänyt urheiluvaatteemme uudestaan, eikä hän löytänyt uima-asujen uutta sijoituspaikkaa. En voi kovasti siitä häntä tässä tapauksessa syyttää.


Olen joskus kokeillut muutamia viikkoja sitä, että jaamme tietyt kotityöt, esim. ruoanlaiton ja pyykit isojen lasten kanssa. Homma toimii, kun siitä tekee säännöllistä. Mutta joka kerta se on jäänyt, sillä tosiasia on, että se vie aikaa. Teen asiat nopeammin itse, jolloin aika usein tulee tempaistua ruoka uuniin, pyykit koneeseen ja treenivaatteet niskaan sillä aikaa, kun jätkät ovat riisuneet ulkovaatteensa ja raahautuneet vessaan. Pitäisi ryhdistäytyä, tiedän. Mitä enemmän palvelen ja annan valmiina asioita, sitä pysyvämmin he solahtavat siihen muottiin.

Ehkä tämä tästä vielä muotoutuu. Kasvamme yhdessä. Lapset teineiksi ja lapsien äidit ja isät teinien äideiksi ja isiksi. Mutta piru vie, hermoja ja pinnaa se kyllä vaatii. Eläköön kärsivällisyys, sitkeys, reiluus ja johdonmukaisuus! Tervetuloa meille! Niin äitiin kuin lapsiinkin.

Arvatkaa muuten, mitä kuulin eilen kolmesti?

- Hanki elämä!

Jep. Voishan sitä hankkia. Tai sitten nauttia tästä, jonka on saanut <3
- xxx, Anna