keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hanki elämä!

- Sä kasvatat meitä niinku jotain avaruusolioita. Niinku jostain Marsista. Me ollaan hei ihmisiä, tajuutsä.

- Siis kenenkään muun vanhemmat ei ragee noin paljon. Ei muilla oo mitään ruutuaikarajotuksia. Ne saa syödä karkkiaki millon vaan ja tehä mitä ne huvittaa.

- Miks meiän muka tarvii mennä niin aikasin nukkuu. Emmä tarvi niin paljon unta. Ei mun kavereittenkaan tarvi vielä mennä nukkuu.

Kuulostaako tutulta? Niinpä. Kellään muulla ei koskaan, mutta oikeasti sitten kuitenkin suurimmalla osalla. Oma teiniaika on vielä sen verran muistissa, että tasan tunnen nuo fiilikset ja muistan sanoneeni samoja lauseita. Nyt naurattaa.

Mutta kyllä välillä raivostuttaakin. Kun ei vaan jaksaisi samoista asioista jankuttaa. Ärsyttää se itseäkin jo, ja helpommalla pääsisi, kun vain antaisi periksi. Mutta. Mutta. Kun sitä pikkusormea ei kovin usein viitsisi antaa. Teinit kyllä kiskovat sen olkavartta myöten sitten, pysyvästi.


Olen kuitenkin päättänyt pitää joistakin rajoista kiinni. Puhelimet eivät edelleenkään tule huoneisiin yöksi. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta karkkipäivä on kerran viikossa. Parsakaalit ja muut "myrkyt" maistetaan lautaselta. Vessanpöntön jarrujäljet siivoaa jarruttaja itse, vaikka pitäisi niskasta pitää kiinni. Sänky pedataan aamulla. Hampaat harjataan aamulla ja illalla. Ruutuaikaa on kaksi tuntia päivässä, ruudun voi vapaasti valita. Astioita ei jätetä keittiön pöydälle vaan ne viedään tiskikoneeseen tai -altaaseen, jos kone on päällä.

Jo näissä riittää muutamaksi toviksi "rageemista" joka päivä. Minun mielestäni rageemiseen pitäisi kyllä hiukan korottaa ääntä (toki sitäkin sattuu, valitan), mutta yleensä jo lause "muista pedata sänkysi" herättää närää ja pyynnön lopettaa rageeminen.

Perusarkisten asioiden opettaminen on työlästä. Kun sitten mietin, miten paljon myös ihan pelkkiä käytöstapoja tulisi opettaa, iskee epätoivo. Pysähtyvätkö he auttamaan, jos joku makaa kadulla? Avaavatko he oven, jos toisella on paljon kantamuksia? Tarjoutuvatko ehkä kantamaan osan lastista? Toivottavasti. Tuskin. En tiedä. En uskalla ajatella.

Välillä havahdun avaamaan tällaisista aiheista keskustelun. Erityisesti näitä tulee, jos olen itse opettajan sijaisuuksia tehdessäni, päivän kauppareissulla tai jossain muualla nähnyt huonoa käytöstä tai epäkohtia. Kun olen tovin monologiani ylläpitänyt, pojat kohottavat kulmiaan ja kysyvät minulta, mihin tämä liittyy ja mitäs nyt taas on tapahtunut. Joskus kuitenkin näistä sikiää mielenkiintoinen jutteluhetki ja silloin huoahdan helpotuksesta; jälkikasvussani on potentiaalia.


Onneksi huomaan sitä muulloinkin. Kun tunteet ovat siellä viivan yläpuolella, pojat ovat ystävällisiä, avuliaita, toimeliaita ja esimerkiksi pikkusiskojen kanssa erittäin taitavia ja kärsivällisiä. He huolehtivat täysin itsenäisesti koulutyöstään, satunnaisesti saatan päästä kyselemään tärppejä ennen koetta, jos muistavat tulevasta kokeesta mainita. Liikkakamat huolehtivat itse mukaansa joka viikko, en rehellisesti sanottuna edes tiedä, mitä liikuntaa on luvassa, ellen kysy tai he mainitse. 7-luokkalainen muistutti jo viikonloppuna keskiviikon luistelusta, ja pyysi teroituttamaan luistimensa. Tuolla aikataululla minäkin ehdin toimia. Nelosluokkalaiselle jouduin eilen kaivamaan uikkarit, sillä olin järjestänyt urheiluvaatteemme uudestaan, eikä hän löytänyt uima-asujen uutta sijoituspaikkaa. En voi kovasti siitä häntä tässä tapauksessa syyttää.


Olen joskus kokeillut muutamia viikkoja sitä, että jaamme tietyt kotityöt, esim. ruoanlaiton ja pyykit isojen lasten kanssa. Homma toimii, kun siitä tekee säännöllistä. Mutta joka kerta se on jäänyt, sillä tosiasia on, että se vie aikaa. Teen asiat nopeammin itse, jolloin aika usein tulee tempaistua ruoka uuniin, pyykit koneeseen ja treenivaatteet niskaan sillä aikaa, kun jätkät ovat riisuneet ulkovaatteensa ja raahautuneet vessaan. Pitäisi ryhdistäytyä, tiedän. Mitä enemmän palvelen ja annan valmiina asioita, sitä pysyvämmin he solahtavat siihen muottiin.

Ehkä tämä tästä vielä muotoutuu. Kasvamme yhdessä. Lapset teineiksi ja lapsien äidit ja isät teinien äideiksi ja isiksi. Mutta piru vie, hermoja ja pinnaa se kyllä vaatii. Eläköön kärsivällisyys, sitkeys, reiluus ja johdonmukaisuus! Tervetuloa meille! Niin äitiin kuin lapsiinkin.

Arvatkaa muuten, mitä kuulin eilen kolmesti?

- Hanki elämä!

Jep. Voishan sitä hankkia. Tai sitten nauttia tästä, jonka on saanut <3
- xxx, Anna




perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sporttailevan äidin videofiiliksiä

Monenlaista uutta on hyvä kokeilla, uskon. Videot ovat itselleni uusi aluevaltaus. Haluan jakaa fiiliksiä treeneistä muillekin perheellisille ja toivon niiden antavan inspiraatiota esimerkiksi siihen, miten saada liikuntaa mahtumaan päiviin. Lasten kanssa ja perheellisenä on valtavasti mahdollisuuksia, kun vain ideoi, suunnittelee ja toteuttaa!

Kuvaamisen aloitin viime viikolla hiihtoloman tuoksinassa ja useita olen julkaissut instan puolella tililläni @sporzzymama. Tässä ensimmäinen tänne blogin puolelle :)

video

Ihania, omia hetkiä myös teille muille!
- xxx

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet

Eihän tässä ehdi yrittäjä-kotiäiti-sijaisope-huushollerska kissaa sanoa, kun taas viedään, niin että vinkuna kuuluu. Blogipäivitykset ovat jääneet muun kiireen alle, pahoitteluni. Treenata olen kyllä ehtinyt, niin lasten kanssa kuin ihan itseksenikin. Parhautta.


Näin suunnistajan näkökulmasta paras aika vuodesta on vasta kohta lähestymässä, nimittäin se aika, jolloin Suomessa pääsee suunnistamaan sulaan maahan. Ei silti, olen rampannut maastossa viikottain kyllä tässä talvellakin, sen verran mukavaa puuhaa se on. Lajeja on vaikka kuinka, vaikka kyllä suunnistuskin on ollut ahkerasti ohjelmavalikoimassa.

Olen viime aikoina innostunut kuvaamaan liikkumistamme niin valo- kuin videokuvinkin. Kipinä syttyi joulukalenteristamme, jonka sporttivinkit saivat valtavasti kiittävää palautetta. Tänne bloginkin puolelle on tulossa tässä piakkoin videoita, jahka saan vähän harjoiteltua uuden puhelimeni käyttöä :)




Kuten jo mainitsin, niin liikkua olemme tietysti ehtineet, eihän muuten jaksaisi yhtään mitään. Laskettelurinteessä kukin menee omalla vauhdillaan ja 1-vuotiaan kanssa olemme tyytyneet vielä tänä talvena pulkkaan. 3-vuotias selviää itsekseen jo nappihissistäkin, mikä helpottaa hommaa kummasti. Pulkkamäki on sellainen koko perheen suosikki aina, kun lunta on. Itse olen siinä saanut hyviä treenejäkin aikaiseksi, kun aina juoksee & vetää pulkan ylös ja kiitää sitten neidin/neitien kanssa alas. Hiki tulee ja suihku kutsuu ulkoilun jälkeen!

Tässä yhtenä upeana talvipäivänä painelimme, rauhallista tahtia kylläkin, 1- ja 3-vuotiaiden kanssa potkukelkoilla kauniita, lumisia ulkoiluteitä pitkin. Pienempi istui kyydissä ja isompi potki omaa kelkkaansa. Kokonaismatkaksi tuli kuusi kilometriä, eikä tuo edes isompaa neitiä pahemmin kirpaissut. Hyvin maistui molemmille päiväunet ja iltapäivästä käytiin vielä luistelemassa ja hiihtämässä - Etelä- Suomen talvessa on taottava, kun rauta on kuumaa ;)






Huippua vuotta 2017 kaikille!
Puss, Anna =)

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Laatuaikaa lapsen kanssa

Olin jo aiemmin miettinyt, että kun esikoinen täyttää 13 vuotta, voisimme tehdä jotain jännää yhdessä. Vauhtia nelilapsisen perheen arjesta ei puutu ja aika usein esikoinen saa toimia apukäsinä. Ajattelin, että olisi upeaa joskus ehtiä tehdä jotakin ihan kahdestaan, äiti-poika-laatuaikana. Kun tuo päivä sitten lähestyi, ja tajusin laskelmissani (kauhuissani), että täytämme samana päivänä itse asiassa yhteensä pyöreät 50 vuotta, päätin repäistä ihan kunnolla. Googlasin ja suunnittelin, laskin rahoja ja yhdistelin mahdollisuuksia.

Kun lokakuinen synttäripäivä sitten koitti, pojan lahjakuoresta paljastui sporttinen viikonloppu ulkomailla äidin kanssa. Marraskuisessa irtiotossa oli luvassa matka Hollantiin ja Belgiaan, jossa yöpyminen olisi äidin hyvien ystävien luona Haagissa ja lisäksi osallistuisimme mutajuoksuun Belgiassa ja suunnistuskisaan Hollannissa - suunnistajalle uuden suunnistusmaan kokeminen on aina iso juttu, eikä nuori mies ollut vielä Hollannissa suunnistanut ;)

Sain houkuteltua Haagin emäntämme, ranskalaisen ystävänikin mukaan mutajuoksuun ja matkaksi valitsimme rennon turvalliset 5 kilometriä näin alkuunsa. Edellisvuoden videota katsoessa niidenkin läpipääsy vaikutti melko työläältä, ja toivoin hiljaa mielessäni poutaista keliä, jotta mudan määrä ei ainakaan luonnonoloista johtuen hirveästi lisääntyisi.


Perillä mutajuoksussa keli oli varsin raikas +5 astetta, mutta taivas oli sininen ja ilma kirkas. Tuuli sen sijaan oli todella kova ja kylmä, mutta kokeneina sotaratsuina tiesimme pojan kanssa, että juoksussa sitten tulee lämmin. Ei sillä, että mutajuoksuihin tai minkään sortin estejuoksuihin olisimme koskaan aiemmin osallistuneet, mutta urheilu kun urheilu, tehdessähän sitä lämpiää!



Kisapaikalla oli tunnelma korkealla, ja väkeä saapui paikalle koko ajan. Numerolaput rintaan, asiaankuuluvat sotamaalaukset kasvoihin ja tavarat tiukan kontrollin ja useiden eri numerokoodilaputusten jälkeen niille varattuun telttaan. Turvallisuus- ja mutariskisyistä jätimme kaiken ylimääräisen pois, mikä tarkoitti myös ihanaa valkoista Suunto Ambit-kelloani. Mitään aikaa kisapaikalla ei esitetty, emmekä ymmärtäneet hollanninkielisen, upeasti gladiaattoriksi pukeutuneen, innokkaan selostajan pajatuksesta yhtikäs mitään, joten ajauduimme arvioidemme mukaan muutamaa minuuttia turhan aikaisin väkimassan mukana lähtökarsinaan ja loppuaikojamme ihmetellessä päättelimme lopulta lähteneemme kymmenen minuuttia aiemmassa lähtöryhmässä. No, järjestäjille se oli ihan sama, eikä tuo meitäkään haitannut, joten nautiskelimme reissusta lähtösähellyksestä välittämättä.



Suositussa tapahtumassa porukkaa lähti 10 minuutin välein 100-250 henkilöä, joten alkuesteillä oli hiukan ryysistä. Siitä se kyllä sitten väljeni, joten jonotukseksi ei homma onneksemme mennyt. Olimme sopineet pojan kanssa, että menemme yhdessä, mutta heti lähtöpaukun jälkeen näin, kuinka adrenaliini virtasi kaverista ja herra hypähteli hermostuneesti kuin kevätlaitumelle pääsemässä oleva varsa. Hän katsoi minua kysyvästi, joten kohautin olkiani ja nyökkäsin - kivaahan tämän piti olla ja jos hänelle kivaa on juosta kovempaa, niin antaa mennä. Sinne selkä vilahti, ja seuraavan kerran näin kaverin minua ja ystävääni kannustamassa reitin varrella, kun meillä oli vielä kilometrin verran matkaa ja hän jo fiilisteli maalissa.


Esteet reitillä olivat hauskoja. Näin suunnistajalle muutama oli todella hupaisa, esimerkiksi yksi alamäkipolku, jossa piti mennä puunrunkojen yli tai ali ja hypätä ojan yli. Lähestyimme alamäkeä ja kyltissä luki "Obstacle 4". Hihittelin kaverilleni, että tämähän on ihan vain suunnistusta ja ihmettelin, kun hän ei vastannut mitään. Katsoin taakseni ja huomasin, että ojat ja puunrungot tosiaan saattoivat toisille olla esteitä. Osamme kääntyivät päälaelleen sitten käsivoimia ja ryömimistä vaativissa esteissä, sillä taekwondo-naisena ystävälläni oli aivan eri ominaisuudet kunnossa kuin minulla. Piikkilankarivistön alla mudassa mahallani liukuen ja itseäni eteenpäin tuuppien katselin ystäväni loittonevia kengänpohjia ja lopulta ojentavaa kättä, kun muutamaa minuuttia hänen jälkeensä kampesin itseni esteestä ulos. Kumpikaan emme selvittäneet estettä, jossa piti ainoastaan roikkua käsivoimilla ja siirtyä poikkitangolta toiseen, mutta siinäkin ystäväni pääsi pidemmälle kuin minä. Minä jäin ensimmäiseen tankoon.


Maalissa olo oli erittäin iloinen ja energinen, ja buustini vain tuplaantui, kun poika juoksi silmät innosta tuikkien kertomaan, mitä hän oli missäkin tehnyt ja millaista oli ollut. Kaiken lisäksi hän sai tuloslistalla itselleen keulapaikan, sillä lähtövirheemme vuoksi hänen aikansa oli arviomme mukaan 6-10 minuuttia liian hyvä. No, siinähän sitten miettivät järjestäjät parannuksia ensi vuoteen - elleivät sitten usko 13-vuotiaan taittaneen 5km estereittiä aikaan 24.50 :D Minulla ja ystävälläni meni kymmenisen minuuttia enemmän aikaa, vaikka eipä tuolla ajan kanssa mitenkään edettykään. Nautiskeltiin vain!


Olimme kurassa hiuksia myöten, joten kisapaikan suihku oli paikallaan. Keskelle kylän asfalttitietä mustalla pressulla eristetty suihkualue oli suunnistuskisoista tutunoloinen, tosin jääkylmä asfaltti hiukan pisteli jalkapohjia, mutta suihkusta tuli lämmintä vettä, siitä iso plussa. Siinä suihkutellessani tajusin yhtäkkiä, että kaikilla muilla naisilla oli alusvaatteet päällään ja vain itse siinä keekoilin täysin nakkena. Samalla katselin ympärilleni ja huomasin, että viereisistä taloista voisi jokaikisen toisesta kerroksesta katsella suihkumaisemia niin halutessaan, mikä ehkä oli syynä toisten pidättyväisyyteen. Niin tai näin, oli kuitenkin mielestäni mukavampi pestä kurat myös rintaliivien alta, eikä vain päältä. Jos joku ei ollut aiemmin paljasta pintaa nähnyt, niin vassokuu vaan, kimpale suomalaista, valkoista lihaa kotitiellä.


Seuraavan päivän suunnistuskisaan ajoimme taas parisen tuntia Haagista - kaikki kiitos ja kunnia urheiluhulluutta tukevalle isäntäperheellemme <3 Nyt hiukan ripotteli vettä, mutta mitään kaatosadetta emme onneksi niskaamme saaneet. Kisa oli pieni Suomen suunnistuskisoihin suhteutettuna, mutta mukavasti järjestetty, ja kartta ja maastokin olivat hauskasti erilaisia, kuin mihin kotona olemme tottuneet. Itselläni suunnistus sujui yhtä puunrungon alle sopivasti jemmattua rastia lukuunottamatta kivasti, mutta poika hukkasi uutta mittakaavaa ja karttaa ihmetellessään ykkösrastinsa ja etsi sitä yli viisi minuuttia. Sitten sai sentään koottua itsensä ja suunnisti mallikkaasti maaliin asti. Onnistuimme kumpikin nappaamaan ratojen nopeimmat ajat itsellemme (poika 4,4km/35', minä 5,8km/45'), ja ystäväperheemme hehkutti tasoamme maasta taivaisiin. Kamalan vaikea oli siinä sitten selittää, että laji on tosi pieni Hollannissa, emmekä me Suomessa mitenkään kulje voitosta voittoon, sen verran kova taso kotimaassa tuossa lajissa on.


Koska reissumme kaksi ensimmäistä päivää oli kulunut urheillessa ja poikani oli kuunnellut - ja oppinut! - ranskaa lähes 24/7, oli maanantaina vuorossa ihan kahdenkeskinen tuokio Amsterdamissa. Ystäväperhe palasi arkeensa ja saatettuamme perheen lapset ranskalaiseen kouluunsa, siirryimme julkisilla Amsterdamiin. Menimme ratikalla ja junalla ja perillä suuntasimme Nemo-tiedemuseoon. Huono äiti, hemmetti vieköön! Olin nimittäin tällä kertaa katsonut surkeasti aikataulut, sillä museo oli suljettu maanantaisin. Masennus oli suuri ja haaste edessä vielä suurempi: mitä tehdä 13-vuotiaan kanssa Amsterdamissa esittelemättä tälle punaisten lyhtyjen katuja tai viemättä häntä pössyttelemään paikalliseen kuppilaan? Pohdiskelimme hetken ja lopulta kävimme pizzalla, kiertelimme hiukan matkamuistokojuja ja noh, samalla poika oppi tunnistamaan niin kannabiksen kuvan kuin hajunkin ja lopulta siirryimme junalla lentoasemalle. Ihan putkeen ei maanantai enää siispä mennyt, mutta julkisilla liikkumisesta tykkään aina, ja tutkailimme maisemia ja juttelimme niitä näitä, suomeksi.


Lyhyeksi aikomasta matkarapsastani tuli jälleen kerran valtava stoori, mutta summa summarum - ihana viikonloppu ihanan pojan kanssa. Tuli tarpeeseen, varmasti molemmille.

xoxo,
Anna =)



tiistai 8. marraskuuta 2016

Kaksi kärpästä

Pari viikkoa sitten kävimme koko perheen kanssa uimahallissa. Mies ja esikoinen juoksivat alle pitkän lenkin ja uimahallissa oli sitten minun vuoroni tehdä treeni. Vesijuostuani kolme varttia menin perheeni luo lillumaan lämpimään altaaseen ja ajattelin tehdä samalla hiukan vatsaliikkeitä.

Pojat äkkäsivät minut saman tien ja olivat kärppinä pyytämässä, että voisinko tehdä heille esteitä, joista sukeltavat läpi. Meinasin heti älähtää, että ei nyt, kun teen vielä vähän keskivartalotreeniä, mutta samassa tajusin, että mitä jos.

Pujotin varpaat reunalle tangon alle ja ojentauduin suoraksi selinmakuulle. Tästä vedin itseni kyykkyasentoon reunaa vasten ja ojentauduin taas suoraksi. Sanoin pojille, että ali vaan, äitiin ei saa koskea. Vajaan puolen tunnin ajan kehittelin aina uusia liikkeitä, joista kustakin pojilla oli kolme yritystä mennä ali koskematta minuun. Lopulta olin niin hapoilla, etten uusien liikeaneluiden edessä enää mitenkään voinut heltyä. Yhteistä kivaa, tiukka treeni. Win-win.

Tänä aamuna tarkoitukseni oli lähteä aamulenkille. Ulos katsottuani totesin, että ei siellä pääse mihinkään tekemättä lumitöitä, joten miehen ja lapsien tehdessä lähtöä töihin, kouluun ja päiväkotiin, heitin treenikamat niskaan ja hyppäsin lumikolan varteen. Ajoväylä olikin jo lähes puhdas siinä vaiheessa, kun mies ja muksut huristivat päivän puuhiinsa, eikä kukaan juuttunut pihaan kiinni.


Siinä kolatessani suunnitelma aamulenkistä muuttui. Rupesin hölkkäämään kolan kanssa ja nostin lumimassat (hötölumesta melko kevyet kyllä) kolasta lumikasan päälle pakara- ja keskivartalolihaksia tehokkaasti hyödyntäen. Urakkaan meni 45 minuuttia, hiki valui ja oli mukava sitten hilpaista ulkoa sisälle suihkuun ja aamupalalle. Erilainen treeni, mutta jälleen win (oma treeni) - win (piha siistitty). Ja vielä kolmas win: juosten sen teki nopeammin -> enemmän aikaa muille askareille, joita yrittäjällä kyllä riittää.

On kaikin puolin terveellistä ja hyvä asia noin yleensäkin, että äiti ehtii liikkua ja kuntoilla. Hoen sitä kaikille, ja otan kyllä itsekkäästi itselleni liikkumisaikaa, jos vähänkään siihen on mahdollisuus. Silti aina välillä tulee sellainen tunne, että on julmaa mennä lenkille tai tehdä jokin muu treeni, jos on paljon rästitöitä kotona tai pitäisi viettää aikaa lasten kanssa. Tämän tästä tulee kuitenkin eteen tilanteita, joissa tuosta huonosta omastatunnosta saa oikein rökälevoiton, kuten nyt näissä yhdistelmätreeneissä minulle kävi. Silloin on ihan sellainen voittajafiilis, että jees, sain kuin sainkin MOLEMMAT.

Edelleen jatkan meillä silti sitäkin tapaa, jossa lapset ovat treenissä mukana. Teemme yhdessä kotikuntopiirejä tai pelaamme puistossa. Toisinaan juoksemme määräintervalleja kukin omaan tahtiimme, kävelytaidottomat rattaissa katsellen tai edestakaisen juoksusuoran varrella kannustaen. Säännöllisesti osallistumme suunnistusseuran jumppaan, jossa salitilasta ei 1-vuotiaskaan pääse karkuun vaan puuhastelee omiaan jumpan ajan.

Onnekseni herkuttelen myös sillä tilanteella, että 13-vuotias esikoiseni on innostunut suunnistustreenari. Ylihuomenna hän lähtee kanssani yösuunnistamaan ja puolentoista viikon päästä edessä on kahdenkeskinen synttärireissumme Hollantiin ja Belgiaan. Siellä haastamme itsemme mutajuoksukisassa - äiti-poika-laatuaikaa <3

Kokeilkaa ihmeessä napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Bonuksena huippuhyvä olo,
- Anna :)




torstai 27. lokakuuta 2016

Rajansa äidilläkin

Päiväkodista tulee kesken päivän viesti, että 3-vuotias ei ole suostunut sisaruskuvaan. Jahas, vai että taas sellainen päivä neidillä. Ja niinkuin me yhdessä aamulla huolella valittiin kuvausvaatteet, hän itse halusi samanlaiset myös pikkusiskolle, kaulakorua myöten. Lupasi ottaa siskon kuvassa syliinkin, suukotti äitiä lähtiessä ja rallatteli isän kyydissä hoitoon.

Huokaus. Se siitä joululahjaideasta mummilaan.

Olen jo ärsytykseni unohtanut, kun kaarran päiväkodin pihaan hiukan kolmen jälkeen, kuten olen koululaisten kanssa sopinut. Ovat kävelleet paikalle koulusta, ja nuorempi notkuu valotolppaan nojaillen parkkiksen vieressä, isompaa ei näy. Arvelen menneen sisälle jompaa kumpaa siskoa moikkaamaan.

Astun sisään pienten ryhmän leikkihuoneeseen, ja heti nauravainen pellavapää-neiti juoksee syliini. Samassa katseeni osuu sohvalla röhnöttävään 7.-luokkalaiseeni, joka pelaa kännykällä täysin oloonsa tyytyväisenä. Murahdan hänelle, että puhelin pois ja huomaan samalla 4.-luokkalaisen seisovan vieressäni niinikään kännykkä kädessään. Ärsytykseni nousee sekunnissa alueelle, jossa se ei päiviin ole piipahtanut. Hillitsen itseni, kiitän hoitajia päivästä ja tuupin kolmikon ulos huoneesta. Sähähdän kännyköistä, mutten kehtaa ruveta räyhäämään.

Haemme toisesta päästä päiväkotia valokuvakieltäytyjä-siskon. Kysyn, miten kuvaus sujui, eikä toinen muista enää yhtään mitään. Hyvin meni kuulemma. Murisen hänelle, että kuulin aivan muuta, ja että tästä puhutaan kotona vielä. Houkuttelen, uhkailen ja maanittelen tyttöjä pukemaan haalarit päälleen ja yritän samalla singota tulisia katseita isoveljiinsä, jotka edelleen tuijottavat ruutujaan. 7.-luokkalainen on vaihteeksi löytänyt alleen nojatuolin, jossa makaa kuin huoneessaan. Voisin vajota häpeästä maanrakoon. Hiukan kovempi ärähdykseni menee vihdoin jakeluun, mikä lie äärisolmussa ollut vastaanottokanava siellä matkalla ollut.

Päiväkodin portilla pojat kinaavat portin avaamisesta, vaikkei kummallakaan ole periaatteessa edes lupaa avata. Ovissa lukee isolla, että vain vanhemmat avaavat portin. Isompi voittaa erän, kuinka ollakaan ja pienempi tuuppaa häntä, kuinka ollakaan. Kiinnitän 1-vuotiasta istuimeensa, kun sankaripari jatkaa nahisteluaan, tällä kertaa etupenkistä. Lopulta pienempi sinkoutuu autotielle rakastavan isoveljen avustuksella, autoja ei onneksi tule, mutta minä suutun. Isompi takapenkille, pienempi etupenkille ja tytöt turvaistuimiinsa.

Räyhään koko kotimatkan. Motkotan kännykän käytöstä, ja erityisesti kännykän käytöstä päiväkotilasten seurassa, toisten tönimisestä ja kun vauhtiin pääsen, saa 3-vuotias äkäpussikin osansa. Mitäs jätti sisaruskuvaan menemättä ja omassa kuvassaan oli lähinnä kuulemma näyttänyt kieltä.

Kotona onnistun jotenkin rauhoittamaan raivoamiseni ja pyydän ystävällisesti poikia riisumaan siskoilta ulkovaatteet, jotta saan nopeasti lihapullat uuniin. Illan treenit lähestyvät ja vielä olisi saumaa ehtiä syödä sen verran ajoissa, ettei kellekään tulisi pistosta tai ähkyä oloa treenin ajaksi. Olen juuri saanut lihapullat - jäiset pakastimesta otetut - uunipellille ja uuniin, kun 1-vuotias kirmaa kaikessa syyskurassaan ja hiekkaisissa kengissään olohuoneeseen.

Ja tässä kohtaa hyvät lukijat, jos vielä en ollut lapsiini hermostunut tänään, niin nyt olen. Sekoan, hajoan, räjähdän, flippaan, jotakin katkeaa, mitä näitä nyt on. Sinkautan taaperon eteiseen, riisun häneltä vaatteet, palaan keittiöön, isken edelleen jäiset lihapullat takaisin pussiin ja pakastimeen, heitän kulhollisen mikropuuroa tulemaan ja niin, sitten istun ja itken.

Tajuttuaan lihapullien menevän takaisin pakastimeen ja näin ollen pois ruokalautaselta, kolmevuotias aloittaa parkumisensa. Yksivuotias säikähtää tätä ja alkaa myös ulvoa. Pojat tulevat yläkerrasta katsomaan tilannetta, ottavat 1-vuotiaan syliin ja rauhoittavat 3-vuotiasta. En oikein tiedä, mitä tekevät, sillä en seuraa tilannetta. Minä nojaan käsiini ja itken.

Mikro piippaa, pyyhin silmäni, sekoitan puuron, annostelen lautasille ja kutsun lapset pöytään. Kaikki tulevat. Heti. Kukaan ei valita, vaikka alkuperäinen vaihtoehto olisi jokaiselle maistunut varmasti paremmin. 4.-luokkalainen ottaa kiltisti kotitekoista mustaherukkahilloa puuroonsa, vaikka normaalisti aina kitisee sokeri-kanelinsa perään. Lautaset tyhjenevät. Pojat kiittävät ruoasta, laittavat astiat koneeseen ja lähtevät vaihtamaan treenivaatteita.

Kyyneleiden teho voi olla iso, jos se ei ole ihan arkipäivää. En usko, että lapset ovat kuukausiin nähneet minun itkevän, joten hetki lienee ollut pysäyttävä. Teho tuli ehkä myös sieltä, että se oli aitoa. En suunnitellut itkua, vääntänyt sitä väkisin, vaan yhtäkkiä hanat vain aukesivat. Se lohduton tunne, joka itsellä oli siitä, että lapset ovat huonostikasvatettuja ja -käyttäytyviä, kiittämättömiä ilkimyksiä, se purkautui.

Vaikka sekä lapset että äiti lopulta rauhoittuivat ja loppuilta sujui mukavasti, harmittaa. Harmittaa erityisesti oma käytökseni. Missä olivat rakentavat keskustelut? Miksi piti riehua? Miksi olen epäonnistunut hyvien käytöstapojen opettamisessa? Ja miksi, miksi täysin mihinkään näistä episodeista syytön 1-vuotias joutui myös hulluraivo-äidin tulilinjalle? Siksi, että me äiditkin olemme vain ihmisiä. Siksi, että kaikkea ei vain tarvitse sietää. Rajansa äidilläkin. Ainakin tällä äidillä. Hatunnosto teille, jotka ette koskaan maanistu.

Sekopäisin terkuin,
- Anna

PS. Lapset saivat lopulta lihapullat ja perunamuusin iltapala-aikaan puuron sijasta.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Pois liika pingotus

- Tuliks jotain läksyy?
- Ei. Tai tuli mut tein jo koulussa. 

Kokeita, niitäkin kai välillä on. En oikein jaksa seurata, milloin. Seiska- ja nelosluokkalaiseni hoitavat kouluhommansa täysin itsenäisesti. Jos kotiin tuotava koearvosana alkaa seiskalla, kohotan kulmiani ja käymme kysymykset yhdessä läpi. Jos edessäni on kutosella alkava arvosana, lapsi joutuu ruuvipenkkiin. No ehkei meillä sentään sellaista ole, mutta melkoisen piinallinen lukutuokio on edessä. Tällainen veret seisauttava pohdiskelun paikka on toistaiseksi tapahtunut kerran, kun isompi herra toi historiasta kutosen kotiin. Tätä seurasi tiukkasävyinen keskustelu kotona a) siitä, kuinka tärkeää ja mielenkiintoista historia on ja b) siitä, mitä tapahtuu, jos numero ei nouse. Kolme lukukautta, kolme numeronnostoa. Kutosen syksyllä herran historia oli kaunis 9 ja aine yksi lemppareista.

Meillä on periaate, että koulu täytyy hoitaa kunnialla, mutta elämän prioriteettilistalla se ei kärkipaikoille yllä. Ainakin perhe, terveys, harrastukset, reippaus ja onnellisuus ajavat kirkkaasti sen ohi. Silläkin uhalla (jälleen kerran), että sanaisen arkkuni avaamalla saan joltakin taholta turpiini, aion avautua.

Mielestäni koulun tärkein oppiaine on liikunta ja lisäksi arvostan mm. koulusta saatavaa yleissivistystä sekä toisten kanssa toimimista ja muiden huomioon ottamista ja arvostamista. Aivan olennaista on muistaa myös, ketä varten koulua käydään. Ei vanhempia. Ei opettajia. Ei todistuksia. Ihan itseään varten siellä lapset ja nuoret käyvät, oppivelvollisuuden vuoksi tosin, mutta itseään varten. Se välillä unohtuu heiltä itseltään ja / tai vanhemmilta. Välillä nuori itse on perfektionisti, toisinaan on aikuisen paikka katsoa peiliin. Kummassakin tilanteessa aikuisen täytyy puuttua asiaan.

Edellisen illan epätoivoinen lukeminen saattaa auttaa muistamaan koesisällön juuri ja juuri kokeeseen asti, mutta pyyhkiytyy sitten nopeasti mielestä. Mitä iloa siitä on? Miksi edes vaivautua koenumeron vuoksi? Onko arvosanoilla muutenkaan loppupeleissä paljonkaan merkitystä? Minulla ainakin todistukseni oli riittävän hyvä, jotta pääsin kaikkiin haluamiini pääsykokeisiin. Siellä oli aina uusi mahdollisuus vaikuttaa, todistuksesta viis. Riittävän hyvä, nimikin sen jo sanoo: se riittää. Jos sen saamiseksi ei ole täytynyt uhrata nuoruuttaan, kaverisuhteitaan ja tärkeitä kasvun vuosiaan, iso peukku.

Opettajankoulutukseni ja opettajana vietetyt vuodet ovat opettaneet minulle itselleni paljon. Tietysti itse oppimisesta ja opettamisesta, mutta myös perheiden ja lasten paineista, toimintatavoista ja tavoitteista. Joka kerta, kun opettajana kuulin, että täysin normaalisti koulussa menestyvä oppilas jätti koulun takia iltaharrastuksen väliin, tunsin ahdistusta. Tai no ollaan nyt ihan rehellisiä: mietin, että miksi helvetissä? Ei ala- tai yläkoulussa tai vielä lukiossakaan ole sellaista ydinfysiikkaa edessä, jota ei oppisi tasaisella harjoittelulla. Kun on läsnä tunnilla, osallistuu, tekee tehtävät ja vaikka vielä ennen koetta lukaisee alueen läpi, pärjää mainiosti. Oppimisvaikeudet ovat luonnollisesti asia erikseen ja haastaviin aineisiin tulee silloin paneutua enemmän (ja silloinkin rajansa kaikella). Mutta ikinä milloinkaan en ole ymmärtänyt, miksi ysin tai kympin oppilas pänttää pänttäämistään. Tekisi aina mieleni sanoa, että hankkisi elämän. Elämä ei ole koulua varten, vaan koulu elämää.

Itse olin aikoinani ysin ja kympin oppilas. Lukiostakin lähdin huippupaperein, mutta en mitä niitä siksi saanut, että olisin yökaudet lukenut. Yo-kirjoituksiinkin harjoittelin todella vähän. Reaali oli silloin moniaineinen, ja sitä varten luin kerran mantsan kirjat läpi. Kokeessa innostuin kuitenkin myös historian, biologian, filosofian ja uskonnon kysymyksistä, joihin sitten vastasin mantsan lisäksi, kuhunkin monisivuisilla esseillä. Sisällön muistelin kuukausien takaisilta oppitunneilta ja niiden aikana tekemistäni muistiinpanoista. Kirjoitin 48 sivua sen kuuden tunnin aikana. Sain Eximian. Muistan vieläkin kysymykset ja ison osan vastauksistani, erityisesti niistä, joihin vastasin yleissivistykseni pohjalta.

Totta kai mukana on ripaus luontaista lahjakkuutta, kun oppii helposti ja lähes ilmaisesti, mutta myös iso osa järkevää ajankäyttöä. Kun jo kerran on mennyt sinne luokkaan, niin kai siellä voi samalla vaivalla kuunnella ja osallistua?

Minä tein mahdolliset läksyt bussissa (yläkoulu) tai isän työpaikalla (Märsky-vuosina), joten kotona sain olla perheen kanssa, treenata, katsella telkkaria tai vaikka käpertyä salaiseen lukupaikkaani kylppärin nurkkaan lattialämmityksen päälle romaania lukemaan. Itse asiassa en tainnut monta kertaa avata koulukirjoja kotona ylipäätään. Meillä on fantastiset välit koko perheen sisällä ja vaikka kaikki viisi lasta olemme jo aikuisia, näemme toisiamme ja vanhempiamme useita kertoja kuukaudessa. Meillä ei pingotettu, vaan nautittiin yhdessäolosta ja yhteisistä harrastuksista. Koulumenestys tuli siinä sivussa, jos oli tullakseen. Kaikille tuli riittävästi, jatko-opiskelupaikat löytyivät ja kunkin elämä on solahtanut uomiinsa.

Nyt olen jatkanut samaa menetelmää omien lasteni kanssa. Ei riitä, että on tunnilla hiljaa. Pitää myös kuunnella ja olla aktiivinen. Vielä en ole seiskaluokkalaisen läksyjä kotona nähnyt, sillä hän tekee ne kuulemma koulussa, jos annetaan, tai koulumatkalla. Nelosluokkalainen on pari kertaa raapustanut kirjaansa viitisen minuuttia jotakin ja haihtunut sitten puistoon leikkimään. Riittää minulle. Ainakin niin kauan, kun keskiarvot ovat yli 8.

Mä en varmaan ehdi tänä iltana käydä lenkillä, kun pitää lukea kokeeseen.

Älä. Lankea. Tuohon. Ansaan. Liikuntahan lisää kykyä oppia ja sisäistää asioita! Lukiolaisten koeviikko on maailman paras keksintö hyvälle treeniviikolle. Aamulla ylös, aamupala naamariin. Vähän lukemista, aamupäivätreeni, lounas. Mahdollisesti (todennäköisesti) pienet päiväunet, lisää lukemista, iltapäivätreeni. Vanhempien tullessa kotiin on jo tehnyt pari treeniä, saanut virkeänä lueskella kuusikin tuntia ja illan voi viettää perheen kanssa. Virkeänä siksi, että pienet happihyppelyt välillä vain lisäävät aivojen kapasitettia ottaa vastaan informaatiota. Vaihtoehtoisesti kakkostreeni voi olla illallakin, ehkä yhdessä perheen kanssa tai joukkueen yhteisissä treeneissä. Koepäivinä koe on (yleensä) aamupäivällä, jolloin silloinkin jää loppupäivä aikaa liikunnalle ja ehkä myös vaan fiilistelylle siitä, että koe on ohi.

Liikunta kuuluu olennaisena osana myös yläkoululaisen päivään, vaikkei olisikaan välttämättä erillisiä opetusvapaita koeviikkoja, vaan kokeet ovat koulupäivien lomassa. Koulupäivän jälkeen on hyvä syödä ravitseva päivällinen, levätä hetki, käydä tekemässä jokin harjoitus ja lukaista sitten vaikka klo 21 koealue kerran läpi. Tämä kyllä riittää, jos oppitunneilla on ollut mukana. Erittäin tärkeää on myös muistaa liikunta, vaikka olisi oppimisvaikeuksiakin. Juoksulenkki luku-urakan keskellä auttaa jaksamaan ihan uudella tavalla esimerkiksi matemaattisten yhtälöiden selvittämisen kanssa.

Pois liiallinen pingotus! Liikunnan lisääminen koeviikoille ja jopa kokeita edeltäviin iltoihin voi vaikuttaa hyvinkin positiivisesti koetulokseen. Jos sillä tuloksella nyt sitten on jollekin jotakin merkitystä. Vieläkö sinä aikuinen muistat konkreettisesti kärsineesi elämässäsi tai urallasi, jos saitkin kokeesta kaivatun kiitettävän sijasta seiskan tai kasin? Minä en ainakaan.

Enjoy your life. Today. Right now. You just might not be here tomorrow.
- Anna :)