maanantai 25. tammikuuta 2016

Piti tehdä kuntopiiri, päätin kolata leikkipuiston

Mietiskelen yleensä viikonloppuna seuraavan viikon liikunta-annokseni. Extempore-starttejakin tulee, mutta pääasiassa seuraavan viikon ohjelma on edellisellä viikolla tiedossa. Perusrunko vakiintui jo nuorena suunnistajana yläaste-lukioikäisenä, ja samaa sabluunaa noudattamalla pääsisi nykyäänkin oikein hyvään kuntoon. Konditionaali täällä siksi, että enhän minä sitä samaa sabluunaa todellakaan noudata.

Tottakai voisin, jos oikein haluaisin. En vain viitsi. Nyt on juuri täydellistä, kun voin vetää ihan fiiliksen mukaan mitä milloinkin huvittaa. Sen sijaan, että joka kerta varaisin mummilasta tai kummilasta (kiitos heidän, meillä apurinki todella toimii) lastenhoidon omia treenejäni varten tai vuorottelisin tarkasti suunnitellen miehen kanssa urheilumme, olen huomannut kehitteleväni yhä uusia ja uusia keinoja tuoda lapset mukaan treeniin.

Kuten monella muullakin sporttisella vanhemmalla, vanhat tutut kotikuntopiirit, joissa lasta käytetään painona, ovat meilläkin suuressa suosiossa. Näitä tehdään kerran-kaksi viikossa vähän vuodenajasta riippuen. Oma haba kasvaa näppärästi muksun painon lisääntyessä. Tällä hetkellä ongelmana on lähinnä se, että 2,5-vuotias haluaisi mielellään lennellä kahvakuulana yhtä kepoisesti kuin 9-kuinen pikkusisarensa, mutta äidin haba ei ole kuitenkaan ihan sinne asti venynyt. Onneksi isompi neiti nauttii myös suunnattomasti saadessaan jumpata omalla matollaan äidin vieressä. Ähinätkin on opeteltu mukaan. Usein hän hihkaisee jumpan alkaessa, että haluaa vetää alkuverkan. Silloin juoksemme peräkanaa ympäri taloa, nostelemme välillä näkymättömiä palloja maasta ja teemme parit pyörähdykset voimistelurenkaissa. Kyllä, ne roikkuvat keskellä olohuone-keittiö-yhdistelmäämme. Käytännöllistä, eikö? :)



Pitkät lenkit eivät ole suosikkejani, mutta jos saan niistä eri liikuntamuotoja yhdistelemällä tehtyä mielenkiintoisia, jaksan ne läpi. Suunnistus on tietenkin eri juttu, siinä ei ole mitään ongelmia tehdä vaikka parin tunnin rauhallista lenkkiä, kun koko ajan jotain tekemistä. Ei tule aika pitkäksi. Mikään ei ole mielestäni tylsempää, kuin tiellä jolkottelu pitkiksen verran. Apua, tulee tekemisen puute!

Yksi pitkä lenkki viikkoon on kuitenkin tärkeä osa peruskunnon ylläpitoa, joten olen yrittänyt pitää siitä kiinni, yleensä sunnuntaisin. Vauva on päässyt esimerkiksi selkäreppuun sekä sauvakävelyllä että ladulla. Tällöin mies on ottanut isomman neidin juoksurattaisiin ja lähtenyt juoksulenkille. Tällä systeemille treenimme loppuvat samoihin aikoihin, ja voimme nautiskella viikonloppujen muusta tarjonnasta loppupäivän. Jos pojilla ei ole käsistreenejä tai -pelejä eikä suunnistusta, he osallistuvat liikkumiseen meidän kanssamme. Usein heillä on sekä että ja vielä puissakiipeilyt ja pulkkailut siihen päälle. Perheen mottona onkin, että joka päivä pitää tulla jotain liikuntaa, ihan kaikille.




Suunnistusseuramme tarjoama torstaijumppa on ihan huippumahdollisuus tällaiselle liikkuvalle perheelle. Esimerkiksi viime torstaina ajelin sinne kaikkien neljän lapsen kanssa, mies meni yösuunnistamaan äijäporukkansa kanssa. Jumppasimme ja pelasimme koripalloa, tytöt häärivät siellä muiden seassa omine palloineen ja patjoineen. Perhejumpassa on moni asia kohdillaan: tarjolla on sekä hikoilua että asennekasvatusta.

Tänään olin ajatellut tehdä tyttöjen kanssa kuntopiirin. Lähdimme kuitenkin ensin "alkuverkaksi" pulkkamäkeen, mutta muutaman laskun jälkeen isompi neiti halusikin leikkipuistoon. Kahlasin sinne kahta pulkkaa vetäen vain todetakseni, että pulkasta päästyään isompi neiti ei onnistunut etenemään hangessa kaatuilematta. Kiinnitin pienemmän neidin vauvakeinuun ja komensin isomman häntä vahtimaan, kipaisin (näköetäisyydeltä, toim. huom. kaikille lastensuojeluilmoitusta täyttämään ruvenneille) kotipihasta lumikolat itselleni ja isommalle neidille ja sitten ryhdyimme hommiin.

Apulaiseni kyllästyi puuhaan lähes samoin tein, sillä auraamani "polut" auttoivat häntä siirtymään keinuilta liukumäelle, eikä kantoapua enää tarvittu. Kun homma itselläni siinä oli kerran päässyt käyntiin, innostuin jatkamaan sitä puolitoista tuntia. Hiki virtasi, mutta koko ajan lisääntyvä leikkialue antoi voimia. Naureskelin ajatukselleni kuntopiiristä. Hiiteen sisäliikunta tänään! Päätin samaan syssyyn "aurata" myös kotimme suuntaan vievän tien, jotta mahtuisin siitä kahden pulkan kanssa. Samoille apajille osunut auramies naureskeli hytistään, kun huhkin "ei talvikunnossapitoa"-kyltin vieressä, mutta oli herttainen herrasmies tehdessään oman kasansa muualle kuin kyseisen tien päähän (johon se oli aiemmin aura-autojen toimesta lykätty).



Lumisen ihmemaan ja omalla haballa talvikunnossapidettävien alueiden jatkuessa silmänkantamattomiin, oli vaikea päättää, missä homma loppuu. Pienempi neiti istui edelleen lammaskarvansa päällä vauvakeinussa hymyillen, mutta isompi alkoi osoittaa väsymisen merkkejä kolattuani lähes koko puiston. Päätin jättää jotain naapuruston muille mahdollisille hyötykuntoilun faneille ja kampesin tytöt pulkkiinsa ja hilpaisimme kotiin. Astuimme sisään puistellen lunta vaatteistamme, kun neideistä puhetaitoinen tokaisi: "Huh huh. Olipa ulkoilu."



Mitäpä sitä siihen lisäämään. Niinhän se oli. Suihkun arvoinen urakka, äidille nimittäin. Ja kas - lounaan jälkeen edessäni oli kaksi päiväunille kaipaavaa neitosta. Tämä on lyhyelläkin matematiikalla yhtäkuin pari-kolme tuntia äidin omaa aikaa hiljaisessa talossa. Ah ja oi. Ja mikä kaikkein parasta, hyvä treeni tehtynä. <3

Lumiliikuntaterkuin,
- Anna :)

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

(Vesi)petoja juoksuvöissään

Kävin pitkästä aikaa taas vesijuoksemassa. Kolme varttia hölkättyäni päätin kiristää tahtia ja kiskoin puoli tuntia niin kovaa kuin jaksoin. Vaikka vedessä en sykettä saakaan nousemaan, oli minulla hyvin treenannut olo juoksun jälkeen. Sykkeiden alhaisuudesta johtuen täysiä menossa ei siis ollut tarjolla niinkään mitään vauhtikestävyystreeniä, vaan enemmänkin voimaharjoittelua, jossa reidet huusivat armoa ja sivuilla rytmittäneet nyrkkikädet saivat haukkarit ja ojentajat tavoittelemaan toisiaan.

Siinä täysiä sohiessani mummoa ja pappaa kuitenkin lipui ohi vasemmalta ja noh, harvemmin sentään oikealta. Hymähtelin ja melkein rupesin ääneen nauramaan, kuin muistin yhtäkkiä vuoden takaisen vastaavan sessioni. Silloin eräs mummo puoliuintia pisteli ohi, katsoi minua ja sanoi: "Paat vaan pikkasen enemmän maate ja otat pisempää askellusta, niin kyllä se vauhti sinullakin vielä kasvaa". Hölmistyin silloin juoksuvyöuimari-mummon neuvosta niin kovasti, etten oikein tainnut osata mitään vastata. Tällä kertaa kukaan ei kommentoinut, katseli vain ja hymyili ystävällisesti. En kuitenkaan edelleenkään tiedä, mikä olisi ollut osuvin vastaus mummon vauhdinkasvatusvinkkiin. Hyväähän toinen tarkoitti ja meillä kullakin oli siellä altaassa niin nyt kuin vuosi sittenkin, omat tavoitteemme. Minulla etenemisvauhdin lisäys ei kuulunut harjoitusohjelmaan, ei ainakaan uimaliikkeiden suosiollisella avustuksella.

Milloin on oikea hetki neuvoa toista? Kuka saa ja kenen kannattaa antaa vinkkejä? Entä onko joku velvollinen tähän esimerkiksi ammattitaitonsa puolesta? Varmasti niin opettajat, lääkärit, poliisit kuin verovirkailijatkin kohtaavat omassa henkilökohtaisessa arjessaan tilanteita, joissa vinkit olisivat paikallaan. Mutta pakollisia, tarpeen? Ehkä, jos kyseessä on terveydelle, kehitykselle tai vaikka yhteiskunnalle oikeasti haitallinen tilanne.

Itse liikunnanohjaajan ominaisuudessa olen ottanut sen asenteen, että neuvon kysyttäessä. Muutoin avaan sanaisen arkkuni vain, jos näyttää siltä, että henkilö on vaarassa rikkoa itsensä tai lähiympäristönsä. Menkööt mummuraiset ja papparaiset vesijuoksua vaikka krooliliikkein, kunhan liikkuvat. Ei minun itsetuntoni siitä kärsi, jos he ajattelevat olevansa nopeampia tai parempia. Omaa treeniään, omaa kuntoaan siellä jokainen työstää. Ei se minun hyvinvoinnistani ole pois - eikä välttämättä heidänkään. Liike on liikettä, vaikka vähän oikaistuna.

Jos pakkaset nipistävät liikaa, kokeilkaa ihmeessä vesijuoksua! Se voi olla hauskaa niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin kantilta katseltuna!
- Anna :)



maanantai 18. tammikuuta 2016

Reippailijoiden reseptivinkki

Jos haluat leipaista jotakin herkullista ja äärimmäisen nopeaa, mutta joka ei kuitenkaan tursua rasvaa ja sokeria, kokeile tätä ihanaa urheilijan marjapiirakkaa! Resepti on äitini, ja kiertänyt meillä tuttavapiirissä jo pidemmän aikaa. Hyväksi havaittu herkkupala! Mitat ovat suurinpiirtein-mittoja, ja itse lorauttelen aineksia ihan fiiliksen pohjalta. Yleensä teen ilman kananmunaa, ja kanelia laitan sekaan ronskimmalla kädellä.

Siitä hetkestä, kun päätän tehdä piirakan, menee noin viisi minuuttia siihen, että herkku on uunissa. Tämä maistuu muuten muodossa kuin muodossa aina myös toisinaan hieman nirsoille lapsillenikin... Eikä todellakaan kestä kauan, kun vuoka on tyhjä!

Urheilijan marjapiirakka (pyöreä piirakkavuoka)

Pohja

3dl kaurahiutaleita
2dl vehnäjauhoja (kokeile myös jauhojen sekoituksia!)
4tl leivinjauhetta
(kanelia, kardemummaa tai muita mausteita)
4rkl sokeria
4rkl sulaa margariinia
1dl maitoa (myös rasvaton on toiminut hyvin)
(1 kananmuna)



Päälle

marjoja tai hedelmiä
hilloa ja marjoja/hedelmiä (esim. alle vauvan bonasosetta ja päälle omenalohkoja)
rahkaa ja marjoja/hedelmiä (esim. maustettu rahka päärynä-kinuski ja päärynäviipaleita tai mustikka-vanilja-rahka ja mustikoita)



Sekoita kaikki ainekset keskenään. Voitele piirakkavuoka ja levitä taikina siihen vaikka lusikalla (itse en välitä sotkea sormiani). Laita päälle marjat ja hedelmät (jos laitat hilloa tai rahkaa, ne tietysti ensin) ja paista uunissa n. 180C 15-20minuuttia tai kunnes reunan taikina näyttää sopivan ruskettuneelta.

Bon appétit!
- Anna :)

lauantai 9. tammikuuta 2016

Uskalla tulkita!

Kuulin tässä hiljattain erään opettajan pyytäneen oppilaita "nousemaan paikoillensa seisomaan".  Kun yksi oppilas sitten oli noussut tuolillensa muiden seistessä tuoliensa vieressä lattialla, oli opettaja hermostunut ja pitänyt oppilasta näsäviisaana.

Tähän sopisi nyt mielestäni erinomaisesti - kylläkin paljon viljelty mutta toisinaan äärimmäisen nappiin osuva - lyhenne "WTF". Oppilashan oli luova ja hauska, ja jos nyt ohjetta miettii, niin hän teki vähintään yhtä oikein kuin luokkatoverinsa. Opettajan ammattitaitoa ja tilannetajua olisi ollut huomioida oppilaan toiminta kehuilla: "kylläpä sinä olit kekseliäs, eipä tullut minulla itselläni mieleenkään". Ei kai niitä lapsia tarvitse ihan johonkin tiettyyn muottiin kasvattaa ja opettaa?



Tulkinnat ovat erilaisia ja yleensä hyvä niin. Se tekee maailmasta monipuolisen. Elämäntilanteet, kokemukset, luonne, taustatieto ja monet muut asiat vaikuttavat tulkintoihin. Minusta on mahtavaa, että voin asua täällä Suomessa, jossa voin itse päättää, miten mihinkin asiaan suhtaudun ja mihin uskon. Muut saavat tehdä omien tapojensa mukaan ja silti elämme mukavasti täällä sovussa keskenämme. Erilaisuus on rikkaus ja toisilta voi oppia, jos vain haluaa.

Ylläkertomassani esimerkissä opettaja ei kuitenkaan ollut valmis oppimaan oppilaalta. Oppilas sai moitteita vaikka oli nokkela. Hän teki tulkinnan ja noudatti sitä, Sen sijaan, että opettaja kannustaisi muitakin tarkastelemaan asiaa isommasta näkökulmasta, hän leimasi yhden ratkaisun epäonnistuneeksi. Millä perusteella? Siksi, ettei se ollut se, mitä opettaja itse haki? Siksi, ettei hän ollut varautunut siihen?

Ne, jotka näkevät ja kuulevat enemmän, kuin pelkät lausutut sanat, menevät elämässään pitkälle. Ne, jotka osaavat avata laajemman näkemyksen, pärjäävät parhaiten. Loppu porukasta on sitä samaa, harmaata massaa, josta kukaan ei erotu. Mutta onko niin, ettei itse asiassa halutakaan kenenkään erottuvan? Pysytään ihan vaan mukavuusalueella? Vähiten haastava tie, kenties. Mutta paras? En todellakaan usko.

Tämä tapaus sai minut miettimään omia toimintoja ja ratkaisuja ihan muissa asiayhteyksissä. Olisinko voinut toimia toisin? Mitä jos olisinkin sanonut niin? Luulen, että myös tämä opettaja on ehkä jälkeenpäin miettinyt, että olisihan asian voinut toisellakin tapaa hoitaa. Koska joudumme ihan päivittäin tilanteisiin, joita emme ole voineet täysin ennakoida tai suunnitella, on hyvä, jos reagointivarastossamme on mistä valita. Ihan ensimmäinen vaihe on varmastikin pysähtyä harkitsemaan vastausta. Laskea vaikka viiteen, jos ajallisesti tilanne vain antaa myöten. Ei päästä ihan sitä ensimmäistä sutkautusta ulos suusta, vaan käy sen nopeasti ensin mielessään läpi.

Ainakin itselleni pieni pohdinta-aika ennen vastausta on takuulla paikallaan. Ehkä monelle muullekin. Myös tulkinnassa kannattaa pitää pieni luova tauko - onko ensimmäinen käsitykseni lainkaan sen oikea? Jos löytyy muita vaihtoehtoja, niin sittenhän vastausta todella täytyy harkita!

Uskaltakaa katsoa laatikon ulkopuolelle, kannustakaa toisianne ja laajentakaa ymmärrystänne!
- Anna

PS. Mainittu oppilas ei ole oma lapseni, valitettavasti. Olisin nimittäin todella iloinen ja ylpeä moisesta kekseliäisyydestä. Opettajaa en ole koskaan tavannut, enkä kyseisessä tilanteessakaan ole ollut millään muotoa läsnä. Esimerkkitapaukseni on siis kuulopuhetta, mutta tuskin sen vuoksi vähemmän tosi. Ja tuskin ainoa laatuaan. Olisiko nyt aika havahtua katsomaan maailmaan laajemman linssin läpi?

perjantai 8. tammikuuta 2016

Mahtuuhan näitä, mielipiteitä

Ihmisillä on yleensä jokin mielipide asioista. Niitä on joka lähtöön, eikä yksi välttämättä ole mikään absoluuttinen totuus. Joistakin asioista pidetään enemmän älämölöä kuin toisista. Ehkä kyse on aiheesta, ehkä sen esittäjistä, en tiedä. Minua on jäänyt vaivaamaan eri medioissa viime aikoina isosti esillä ollut keskustelu, jonka mukaan lapset valvovat/valvottavat.

Minusta tuntuu, että tässä on joutunut lähestulkoon tuomiolle siitä, jos lapset nukkuvat yönsä hyvin. Ja erityisesti siitä, jos he ovat tehneet sitä ihan parikuisista lähtien, kuten meillä. Kaikkialla paasataan, kuinka pikkuvauvat valvottavat ja vanhemmat menettävät yöunensa. Varoitetaan lasten hankkimisella ja juuri tällä valvomisella. Kuinka vanhempien yhteinen aika on mennyttä ja elämä lähestulkoon ohi. Ei kai ole sitten ihmekään, jos monet lykkäävät lasten hankintaa näiden pelottelujen myötä hamaan tulevaisuuteen. Ainiin, unohdin ihan mainita sen pelottavankamalanhirveän monipäiväisen synnytyksen.

No, minulla synnytykset ovat olleet nopeita, eivät suinkaan kivuttomia, mutta kaikkien kauhutarinoiden valossa äärimmäisen helppoja. Viisaan äitini ohjeita noudattamalla lapset nukkuvat omissa sängyissään, kukaan neljästä ei kömmi viereemme, vaan aikuisten makuuhuone on ihan oikeasti aikuisten makuuhuone. Ei meillä ole viereentuloa erikseen kielletty ja meidän sängyssä luetaan usein iltasadutkin, mutta sitten jokainen nukahtaa omaan sänkyynsä ja nukkuu sikeästi aamuun asti. Silti, vaikka nämä asiat sujuvat mainiosti - ja korostan sitä, että mielestäni tässä ei ole mitään kummallista - minulla on syyllinen olo. Ihan kuin tekisin jotain väärin, kun minun lapseni eivät valvo, vaikka heidän KUULUISI.

Valvovien muksujen vanhemmat ovat pitäneet silmät ristissä elämisestä joka puolella niin suurta meteliä, että hyväunisten lasten vanhemmat rupeavat jo miettimään, että onkohan tämä normaalia. Mitään tilastoja minulla ei ole, mutta kun tarinoita lukee ja kuulee, tuntuu, että suurin osa lapsista ja vauvoista joko valvoo, tulee viereen, herää aamuviideltä tai muuten vaan on rasittavia. Kuitenkin tunnen myös monia, joilla näin ei ole. He ovat hiljaa, kun pelkäävät joutuvansa tuomiolle. Ettei vaan olisi peräti niin, että suurin osa vauvoista ja lapsista nukkuu hyvin, mutta heidän vanhempansa pysyvät asiasta hiljaa, etteivät ärsyttäisi väsyneitä vanhempia entisestään?

En mitenkään tässä lällättele väsyneille vanhemmille. Tsemppiä kovasti! Välillä vaan ärsyttää ihmisten kommentit, kun he kuulevat, että minulla on neljä lasta. No ei, en todellakaan ole valvonut kahtatoista vuotta. Ja ei, nukun MIEHENI kanssa ihan kaksistaan, ei ole ahdasta sängyssä. Niin niin, ihan samassa huoneessa, ja ei, siellä ei ole pinnasänkyäkään.

Miten ihmeessä tästä voi tulla syyllinen olo? En ole tehnyt mitään väärää ja jos joku haluaa, niin kyllä minä jaan oikein mielelläni äidiltäni (jonka kaikki viisi lasta ovat nukkuneet yönsä, hyvin tietenkin) saamiani ohjeita siitä, miten meillä lapset ovat oppineet hyviksi nukkujiksi. Niitä vain ei uskalla liikaa tyrkyttää, kun aina joku loukkaantuu.

Ihan vapaasti saa harrastaa perhepetejä, jos niistä pitää. En tuomitse. En vain myöskään silloin jaksa kuunnella valitusta huonoista öistä, kun lapsen varpaat ovat äidin suussa ja isän korvassa. Oma valinta.

Ihan vapaasti saa laulella lapsen illalla uneen ja piirtää traktorin kuvaa selkään sormella. Niin minäkin aloitin esikoiseni kanssa, kunnes äidin neuvoilla lopetin ja sain nukutuksen sijaan illat vapaaksi aikuisten ajalle. Tämäkin on oma valinta, kun vaihtoehtoja kerran on. En siispä näitä nukutushuokailujakaan jaksa kovin kauan säälitellen kuunnella.

Jokainen saa tehdä kasvattajana niin kuin parhaaksi kokee. Sitä on kuitenkin lapselleen se paras vanhempi. Ja uskon myös, että jotkut nauttivat siitä lapsen nukuttamisesta ja yhteisestä yöajasta, kasvaahan se lapsi joka päivä, eikä joskus enää tarvitse isää tai äitiä viereensä. Ja ymmärrän, että vieressä tuhiseva pienokainen on hellyyttävä ja lämmin, ja kun sitä rakastaa, ei halua päästää pois.

Mutta sittenkin. Ne ovat omia valintoja, joiden seuraamuksista ei tarvitse ruikuttaa alituiseen.  Eri asia luonnollisesti on, jos vauvalla on koliikkia tai muita terveysvaivoja. Läheisriippuvaista, epävarmaa tai selkärangatonta vanhempaa en laske terveysvaivaksi. Itse koen olevani parempi äiti (ja vaimo), kun olen virkeä. Ja olen virkeä, kun saan nukkua yöni hyvin. Tämän argumentin avulla ei ole lopulta ollut vaikea valinta laittaa lapsia omiin sänkyihinsä.

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille lapsellisille, lapsettomille ja lapsenmielisille <3
- Anna