Joutavaa kapinaa Cooperista

Oheista tekstiä on jaettu ja kritisoitu paljon ja onhan siinä perääkin, JOS. 

Nimittäin silloin, jos VAIN ajatellaan, että cooperilla testataan JUOKSUkuntoa eikä koulussa juoksua useinkaan harjoitella. Erityisopeja ja avustajia jaetaan kyllä muihin aineisiin auttamaan heterogeenisten ryhmien kanssa, mutta liikkatunnilla koko sekametelisoppa koulun ovelle kannettavaa lässynsitälässyntätä-Antero-äidinkultamussukkaa myöten on samassa tuubissa, mikä tekee yhteislenkille lähtemisestä hiukan haasteellista (vaikkei suinkaan mahdotonta, juoksua kun voisi treenata vaikka millä tavoin, myös hauskasti, mutta pelataan vaan vuodesta toiseen sitä ikuisuuspolttopalloa, ettei tule liian hiki, siinä saa sentään välillä seistä).

Mutta entäpä jos ajatellaan ihan vaan KUNTOA, kun eihän sitä kuupperia ole pakko JUOSTA. Tulos vaan on huonompi, jos kävellä lampsuttelee. Harva muu kuntoa mittaava testi soveltuu yhtä helposti, turvallisesti ja toimivasti oppilasryhmien kanssa toteutettavaksi - oli sitä testausta vaadittu opetussuunnitelmassa tai ei ;)

Eräässä Facebookissa toimivassa ryhmässä joku kritisoi Cooperia, koska on nöyryyttävää, kun toiset menevät usealla kierroksella ohi. Häh? Entä luokassa ne, jotka eivät osaa piirtää, mutta joiden teokset laitetaan kuitenkin seinälle? Entä se, joka noutaa joka kerta sen matikan koe-vitosen, kun vieressä samat naamat hyppivät kymppiensä kanssa? Jos ja kun kukaan ulkopuolinen ei nälvi tai huutele typeryyksiä, nöyryytys tulee jokaisen sisältä. Oma suhtautuminen ratkaisee. 

"Se koira älähtää, jonka kinttuun kalahtaa", vai miten se sanonta meneekään. Ruma totuus on, että monella on huolestuttavan huono kunto, myös lapsella. Se, että sitä mitataan ja saa kuulla ehkä julmankin totuuden, koetaan jotenkin huonoksi asiaksi. Ja vikaa haetaan aina jostain mahdollisesti turhankin kaukaa. Niin niin, voihan se olla niin, että matikan kirja vaan on huono, kun lapsi ei opi. Ja toki vika on peilissä, kun oma ulkonäkö ei miellytä. Ja kun tossu ei nouse, niin Cooperissahan se syy lymyää. Eikö? No niinpä.

Kaikki me olemme eri asioissa hyviä, ja eri asiat kiinnostavat meitä. Mahtava juttu! Sitä paitsi, ei kai ole Liisalta pois jo Maija juoksee Cooperissa kilometrin enemmän? Liisa voi sen sijaan miettiä, olisiko paremmasta kunnosta hänelle hyötyä jossain, vaikkapa jaksamisessa. Paremmasta kunnosta yleensä on. Jos ei, sillä tuloksella voi pyyhkiä vaikka pyllyä. Niin minä tein fysiikka-kemiallani. Tai olisin tehnyt, jos en olisi urheilulukiossa saanut vaihtaa mokomia turhakkeita, niin joo kappas, lisäliikuntaan ;)

Söin just kilon makaronilaatikkoo

Mitä ja miten sinä syöt ennen urheilusuoritusta? Entä lapsesi?

Taas viimeisen vuoden aikana on tullut omissa käsipallo- ja suunnistusympyröissä kuultua lauseita, joissa lapsi naureskelee tai peräti tuskailee ja voihkii, ettei jaksanut ollenkaan juosta, kun oli juuri syönyt. Milloin pihvejä, milloin hernekeittoa, milloin taas munkkipossu irtoaa kourasta juuri ennen pelikentälle astelua. Äidit pahoittelevat ja toteavat, etteihän meidän Vimpula sentään voinut ihan tyhjällä masulla lähteä.

Kokeneissa sporttiperheissä ruokailun rytmitys yleensä hallitaan jo hyvin, mutta monilla uusilla tulokkailla on ruokailu saattanut jäädä kokonaan huomioimatta. On tärkeää, että ruoka on monipuolista ja terveellistä ja että sitä saa säännöllisesti. Mutta urheilusuorituksen kannalta on myös todella tärkeää, että sitä syödään sekä ajallisesti sopivasti suhteessa kisaan, peliin tai treeniin.

Jokainen on yksilö, myös näissä ravintoasioissa. Huippusuunnistajasiskoni tarvitsee vähintään kolme, mielellään neljä tuntia väliä ruokailun ja kilpailun välillä. Kestävyysjuoksusta pitävä mieheni taas voi kirmata vaikka vetämään vetoja puoli tuntia syömisestä - riippuen toki hieman siitä, onko vatsaan kiskottu puuroa vai pihviä. Kokemuksesta olemme kotona oppineet, että 12-vuotias esikoinen saa helposti pistoksen tai kramppeja vatsaan, jos hän syö jotain alle kaksi tuntia ennen starttia. Urheilijat rytmittävät koko päivänsä treenien ja ruokailujen mukaan. Suoraan pöydästä ei vaan voi lähteä sporttaamaan.

Hyvä perusohje, jota voi oman kropan kanssa lähteä sitten soveltamaan, on pitää ruokailun ja urheilusuorituksen välillä kaksi tuntia. Mitä kovempi rykäisy on tiedossa, sitä enemmän kannattaa myös miettiä ravinnon koostumusta ja ehkä venyttää ruokailu jopa kolme tuntia aiemmaksi ja nauttia jotain nopeasti sulavaa sitten lähempänä h-hetkeä.

Mikä sitten sulaa helposti, mikä ei? Omien, kantapään kautta hankittujen kokemusten perusteella esimerkiksi banaani sulaa paljon nopeammin kuin omena (ja sisältää sitä paitsi enemmän energiaa), puuro nopeammin kuin jogurtti, vaalea leipä nopeammin kuin ruisleipä. Näitä voi ja kannattaa kokeilla, ja kauppojen hyllyt notkuvat valmiitakin tuotteita, jotka auttavat kiireistä. Näiden käytössä lasten ja nuorten kanssa kannattaa kuitenkin olla varovainen. Meillä mennään ihan ilman patukoita ja jauheita, mutta kyllähän siinä esimerkiksi banaaneita isolla perheellä kuluu kuin apinalaumalla.

Koska monet treenit ovat iltapäivällä suoraan koulupäivien ja töiden jälkeen, voi olla vaikea miettiä, miten ruokailun ajoittaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että energiaa on jostain raavittu kasaan, muuten urheilusuoritus on pilattu jo ennen sen alkua. Tähän on monia tapoja ja vinkkejä saa kokeneemmilta varmasti aina halutessaan. Makkaraperunat puoli tuntia ennen testijuoksua tuskin saa paljon kannatusta.

Me olemme kotona ratkaisseet asian siten, että useana päivänä viikossa iltapala ja päivällinen vaihtavat paikkaa. Neljältä on siis iltapalan vuoro ja kahdeksan maissa päivällistuokio koko perheen voimin. Koululaiset osaavat itsekin valmistaa mikropuuron, jollei neljältä ole vielä aikuisia kotona. Sitten vain kuudeksi treeniin, jossa vettä ja banaani palautumiseen, kotiin suihkuun ja päivällisen laittoon. Viikonloppuisin suunnistuskisa-aamuina aamupala tulee usein syötyä jo kolmisen tuntia ennen starttia. Tällöin teemme reissuun mukaan jatkoaamupalan, joten kisapaikalla voi vielä syödä vaikka vähän sämpylää tai banaania. Tosin mitä jännempi kisa on edessä, sitä varmemmin vatsa ei halua ottaa enää mitään vastaan. Jos kolme tuntia ennen on kuitenkin onnistunut syömään reilun aamiaisen, sillä pärjää hyvin kisasuorituksen.

Jo mainittu palautumisbanaani on hyvä muistaa myöskin! Eihän sen aina tietenkään banaani tarvitse olla, mutta jotakin. Hedelmät ovat hyviä, samoin (mielellään maustamattomat tai itse maustetut) rahkat,  ruisleivät ja sämpylät. Valitettavan usein näkee ja kuulee kuitenkin myös pulla-karkkimössö-palkitsemista. Meinasin tukehtua (ruis)leipääni, kun kuulin, että keväällä järjestettävässä lasten Extreme Runissa on kisan jälkeen "karkkibaari". WTF? Popparia, hattaraa ja karkkia palkinnoksi urheilusta!? Mitä pelleilyä? Eipä tarvitse meillä edes harkita osallistumista. Urheilun ja liikkumisen pitää olla kivaa ihan ilman karkilla houkuttelua.

On toki meilläkin karkkipäivä. Kerran viikossa, koululaisilla. Tyttönen 2,5v ei vielä edes tiedä, mitä karkki on, emmekä aio pitää asian suhteen minkään valtakunnan kiirettä. Sen verran makeaa meno nykymaailmassa on ilmankin. Jos suunnistuskisa osuu meillä karkkipäivälle, siellä isot lapset saavat oman suorituksen jälkeen kaivaa pussin esiin tai käydä lakukojulla ostoksilla. Käsisturnauksessa herkuttelu on sallittua vasta vikan pelin jälkeen. Tämä on onneksi koko joukkueen linjaus, joten ei tarvitse olla se äiti, jonka pipo on hiukan liian kireällä.

Liikunta ja urheilu on oikeasti kivaa, ilman herkkujakin. Ja vielä kivampaa on, jos vatsaan ei suorituksen aikana koske. Kannattaa miettiä, miten itse syö ja miten lapsi syö. Spurttaisitko itse kieli vyön alla numerolappu rinnassa tai pelinumero selässä, jos piikkareita kiristäessäsi mutustelet vielä viimeistä lusikallista makaronilaatikkoa? Minä ainakaan en.

Liikunnan riemua!
- Anna :)

Suunnistus vs käsipallo

Kyllä, tämä on eräänlainen vertailu. Täysin subjektiivinen pohdiskelu kirjoitettuna yhdestä näkökulmasta. Minun.

Uskon, että lapsista on mukavaa tehdä juttuja yhdessä vanhempien kanssa. Se voi olla jokin yhteinen tapa, perinne, ajanviete tai ihan kokonainen harrastus. Kun aikuinen on tilanteessa läsnä ja häntä kiinnostaa touhu, lapsikin innostuu. Tietenkin kaikella on rajansa, yltiöpäiseen maailmanherruuden tavoitteluun hinnalla millä hyvänsä en kuitenkaan usko.

Meillä lapset harrastavat joka viikko sekä suunnistusta että käsipalloa. Vaikka muitakin lajeja testaillaan ja reenataan vähän vuodenajasta riippuen, pysyttelen pohdiskelussani näissä kahdessa, kun ne ovat niinsanotut päälajit. Suunnistus on tullut mukaan vanhempien oman harrastuksen kautta, käsipallo koulusta kavereiden myötä.

Ihan ensinnä olen sitä mieltä sekä liikunnanohjaajana, opettajana että äitinä, että useamman lajin harrastaminen lapsena ja nuorena on iso plussa. Monipuolinen tekeminen on hyvästä paitsi fysiikalle myös henkiselle kasvulle. Suunnistus on yksilölaji, käsipallo joukkuelaji. Näiden yhdistelmä on mainio lisä nuoren kasvussa ja kehityksessä. Perheemme menoja helpottaa, kun toinen on enemmän kesälaji ja toinen talvilaji. Tässä on itse asiassa vähän niin kuin win-win-tilanne.

Vaikka suunnistus on edelleen joka päivä läsnä perheemme arjessa tavalla tai toisella, minusta on kivaa, että lapset pelaavat käsipalloa. He oppivat siellä monia hyödyllisiä taitoja, joista on varmasti iloa myöhemmin. Heillä on käsipallossa mukavat jengit ja aivan loistavat valmentajat. Lajivalintansa, jos he sellaisen joskus tekevät, he saavat tehdä aivan oman fiiliksen pohjalta. Minulle on tärkeintä, että he urheilevat.

Minulle käsipallo on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna tylsää. En jaksa seurata harjoituksia, kun haluan itse liikkua. Pelit ovat kiinnostavia, mutta turnauspäivät aivan puuduttavia. En tunne muita vanhempia kovin hyvin, ja vaikka juttelen heidän kanssaan ja moikkailemme kaupassakin, varsinainen veriside puuttuu. En suostu leipomaan sitä iänikuista mokkapalapellillistä puffettivuoroon, kun se tavara alkaa tulla jo korvista. Rimpuilen vastaan: viimeksi tein porkkanakakkua ja sitä ennen voisarvia. Puffettivuoroja on pirusti, mutta ne periaatteessa ovat siedettäviä. Miinusta on se, että siellä kököttäessä yleensä missaa lapsensa pelin, kuinkas muuten.

Yritin olla osallistuva äiti ja lähdin mukaan käsipalloseuran ladies-porukkaan. Ajattelin, että oppisin samalla pelin sääntöjä ja tutustuisin muihin äiteihin. Ehdin käydä pari kertaa treeneissä, kun kasvavan raskausvatsani kanssa päätin pitää taukoa. Omiin taitoihin ei ollut syytä liikaa uskoa, joten päätin minimoida riskit. Pikkusiskon synnyttyä palasin harjoituksiin. Reväytin olkapääni, jota parantelin useita viikkoja. Palasin jälleen kentälle, mutta tänä aikana ryhmä oli päättänyt alkaa osallistua peleihin, ja treeneissä hiottiin kerta toisensa jälkeen kuvioita. Minulle, joka en edes osaa kunnolla sääntöjä, tämä oli tylsää. Halusin pelata ja oppia tekemällä. Puolentoista tunnin treeneistä pelasimme viimeisen vartin. Käyn mieluummin lenkillä.

Ne, jotka ovat heitelleet palloa keskenään jo junnuina, heittävät pukuhuoneiden ulkopuolella yläfemmoja ja kommentoivat televisiossa näytettyjä maajoukkuepelejä. Minä mutisen moikat ja karkaan kauppaan. Valmentajat, jojot ja reippaat vanhemmat suunnittelevat yhteisiä turnausmatkoja ulkomaille. Minä kelaan kuumeisesti kalenteria mielessäni ja huokaisen helpotuksesta, jos Jukolan viesti osuu samaan viikonloppuun. Olen ulkopuolinen.

Tässä ulkopuolis-roolissani olen tajunnut aivan samojen sääntöjen pätevän suunnistuspiireissäkin. Mikäli joku ei raota syliänsä (enkä nyt tarkoita kirjaimellisesti, vaikka senkin on kyllä tiedetty toimivan), suunnistusta tuntevan on lähes mahdotonta päästä sisään lajiin. Sanat ovat kuin salakieltä, puolitututkin juttelevat keskenään ammattimaisesti kisaspekulaatioita. Entäs sitten ne sukulaisuuskiemurat! Joku on aina jonkun lapsi ja toisen mummo, vanhojen maajoukkueratsujen jälkikasvu keikkuu tuloslistojen kärjessä ja kummit taitavat hoitaa velvollisuutensa viemällä kummilapsiaan lähtöpaikalle. Ei ihmekään, jos kyseiseen soppaan on vaikea kastaa tossunkärkiään.

Sanotaan, että suunnistajaksi synnytään. Tämä pitää monin tavoin paikkansa, sillä jostain syystä monien suunnistajien lapset jatkavat lajin parissa. Toisaalta monien eivät. Näin on ymmärrykseni mukaan myös käsipallossa. Olenkin miettinyt, että miksi jotkut jäävät ja toiset lähtevät? Milloin vanhempien harrastuksesta tulee lapsille rakas ja tärkeä, milloin ei?

Minun kaikki neljä sisarustani suunnistavat. Erittäin aktiivisesti. Myös kaikkien puolisot ovat suunnistajia. Ja appivanhemmat. Minun vanhempani ja appivanhempani suunnistavat samoissa sarjoissa keskenään ja näkevät toisiaan esimerkiksi keskellä heinäkuista italialaista alppimaisemaan kartta kourassa. Vuorottelemme, kumpien isovanhempien kanssa lähdemme suunnistusreissuille. Toisinaan lähdemme sisarusteni kanssa. Pienemmät serkukset leikkivät keskenään, isommat käyvät jo metsässä kisaamassa.

Mitä vanhempani sitten tekivät oikein tai väärin, kun meistä kaikista tuli niin intohimoisia suunnistajia? Eivät he olleet alun perin suunnistajia ollenkaan. He tutustuivat itse lajiin vasta meidän myötämme. Kuskasivat harjoituksiin ja kisoihin. Opettelivat suunnistamaan. Tai no, isällä on kyllä vielä hiukan oppimatkaa jäljellä. Laji oli edullinen (ainakin ennen kuin hinguimme ulkomaan kisareissuille), joten viiden lapsen harrastuskulut olivat vielä kohtuullisia. Asuimme keskellä metsää Siuntiossa, joten jos halusi vaihtaa maisemaa välillä, kannatti hypätä treeniin vievän auton kyytiin.

Jokusen kerran tuli teiniangsteissa äidin kanssa lähdettyä lenkillä eri suuntiin jo postilaatikolta. Kiljuttua pää punaisena, mitä mieleen juolahti. Sitä perussettiä, mitä useimmilla murkkuikäisillä tulee siinä vaiheessa, kun tiedetään kaikesta kaikki. Vähintään yhtä usein kuitenkin halasimme, nauroimme ja suunnittelimme uusia treenejä ja reissuja. Suunnistuksesta tuli meille yhteinen intohimo, jonka parissa pääsee edelleen viettämään laatuaikaa vanhempien kanssa.

Ei tarvitse erikseen miettiä, että lähdetäänkös mummilaan, kun ei olla nähty kuukausiin. Harva se viikkohan olemme kaikki kesäkaudella samoissa kisoissa tai harjoituksissa, Suomessa tai ulkomailla. Siellä me istumme tuoliemme ja kassiemme kanssa pellonpientareella tai koulun pihalla oman seuran leirissä, turisemme niitä näitä ja käymme kukin vuorollamme suunnistamassa. Nuorimmat saattaa lähtöön se, jolla nyt siihen parhaiten sopiva lähtöaika sattuu olemaan. Hörpimme kaffet, käymme radat läpi ja pokkaamme mahdolliset palkinnot. Talvella leireilemme, teemme juoksutekniikkaharjoituksia ja testijuoksuja, käymme leikkimielisissä yösuunnistuskisoissa, koko perheen jumpissa ja karttavaelluksilla. Yhdessä. Vanhemmat lastensa kanssa. Lapset vanhempiensa kanssa. Kuinka vain. Nuorimmat juoksurattaissa tai kantorepuissa.

Siinä on minulle se suunnistuksen voima. Toki jo laji itsessään on kiehtova ja haastava, vie aina vain uusiin maastoihin ja kokemuksiin - ja harvoin se naapurimaastokaan on liian tuttu, kun vain ratamestari on pistänyt parastaan. Mutta se perhekeskeisyys. Yhdessä tekeminen. Kun menemme treeniin, kaikki saavat hikoilla. Lasten suunnistustreenin aikaan minulle ei tulisi mieleenkään lähteä kauppaan. Eihei. Minä puen myös lenkkarit. Tai suunnistuskengät. Tai lumikengät, mitä nyt milloinkin on luvassa. Laatuaikaa lasteni kanssa. Ja mieheni. Usein myös veljieni, siskojeni ja vanhempieni. Haastamista, silmäniskuja. Kotona sauna ja spekulaatiot. "Mistä sä äiti menit ton välin? Mä menin täältä."

Uskon, että on myös aktiivisissa käsipalloperheissä. Jos kyseessä on yhteinen ilo ja intohimo, kiinnostus ja asioiden jakaminen, homma toimii. Minun lapseni saavat edelleen riemumielin harrastaa käsipalloa. Olen siellä tyytyväisesti ulkopuolinen, sillä kyllä, olen sitä omasta tahdostani ja valinnastani. Olisi henkisesti liian rankkaa kuulua liian moneen perheeseen. Vuorokaudessa ei ole enää enempää tunteja. Jaan mielelläni omat "ylimääräiset" suunnistukselle, kun kerran voin tehdä sen yhdessä perheen kanssa. Näen mielelläni vaivaa, että lapseni kehittyvät ja kasvavat suunnistajina, viihtyvät lajin parissa ja nauttivat tekemisestään.

Jos eteeni tulee lapsi tai perhe, joka haluaa suunnistuksen "sisäpiiriin", avaan sylini. Lajiin mahtuu kyllä. Sisäpiiriläiseksi ei tarvitse syntyä, eiväthän minunkaan vanhempani syntyneet. Mutta halua nähdä vaivaa täytyy löytyä. Treeni silloin, toinen tällöin ja yksi kisa vuodessa - kenen tahansa on vaikea juurtua. Tässä, kuten kaikessa muussakin, pätee säännöllinen osallistuminen. Mitä enemmän on mukana, sitä enemmän oppii ja ymmärtää. Yksi mainioista keinoista on leireily. Viime viikonlopun suunnistusseurani leirillä oli lähes 30 alle 15-vuotiasta lasta ja 15 huoltajaa. Tuoreempia ja kokeneempia kasvoja, kovasti kisaavia junnuja ja vasta-alkajia. Viisi mahtavaa harjoitusta, osa kartalla, osa ilman. Hymyjä, onnistumisia, yhteishenkeä. Niistä on suunnistusperheet tehty. Verisiteillä ja ilman.

En millään muotoa sano, että käsipallo on huono laji. Päinvastoin. Mutta se on minulle väärä, koska haluan liikkua lasteni kanssa, en vain nököttää kentän laidalla. Jonkun toisen tyyppiselle henkilölle se varmasti sopii. Ja sieltäkin saa aivan varmasti ammennettua jos jonkinlaista perheyhteisöllisyyttä. Jos minulla ei olisi suunnistusta, näkisin vaivaa päästäkseni piireihin, jo lasteni takia. Mutta koska minulla on suunnistus, en jaksa, ehdi tai halua. Minulla on jo se urheilulaji, joka tekee minut tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Teen parhaani, että siitä nauttii myös jälkikasvuni.

En pakota lapsiani suunnistamaan, en nyt enkä tulevaisuudessa. Talviviikonloppuina, jos suunnistus- ja käsipalloharjoitus osuvat päällekkäin, he saavat kyytimahdollisuuksista riippuen valita. Aina ei treeni huvita, kaikilla on joskus huono päivänsä. Mutta koska meillä ihan oikeasti on kivaa yhdessä, he ovat yleensä into piukassa lähdössä mukaan. Kesällä kysytään jo, minne rastiviikoille ensi vuonna mennään. Jonnekin, joka kesä. Joskus useammallekin. Mihin sitä muuhun lomiaan käyttäisi?

Suunnistusfanaatikon terkuin,
- Anna :)