maanantai 1. helmikuuta 2016

Suunnistus vs käsipallo

Kyllä, tämä on eräänlainen vertailu. Täysin subjektiivinen pohdiskelu kirjoitettuna yhdestä näkökulmasta. Minun.

Uskon, että lapsista on mukavaa tehdä juttuja yhdessä vanhempien kanssa. Se voi olla jokin yhteinen tapa, perinne, ajanviete tai ihan kokonainen harrastus. Kun aikuinen on tilanteessa läsnä ja häntä kiinnostaa touhu, lapsikin innostuu. Tietenkin kaikella on rajansa, yltiöpäiseen maailmanherruuden tavoitteluun hinnalla millä hyvänsä en kuitenkaan usko.

Meillä lapset harrastavat joka viikko sekä suunnistusta että käsipalloa. Vaikka muitakin lajeja testaillaan ja reenataan vähän vuodenajasta riippuen, pysyttelen pohdiskelussani näissä kahdessa, kun ne ovat niinsanotut päälajit. Suunnistus on tullut mukaan vanhempien oman harrastuksen kautta, käsipallo koulusta kavereiden myötä.

Ihan ensinnä olen sitä mieltä sekä liikunnanohjaajana, opettajana että äitinä, että useamman lajin harrastaminen lapsena ja nuorena on iso plussa. Monipuolinen tekeminen on hyvästä paitsi fysiikalle myös henkiselle kasvulle. Suunnistus on yksilölaji, käsipallo joukkuelaji. Näiden yhdistelmä on mainio lisä nuoren kasvussa ja kehityksessä. Perheemme menoja helpottaa, kun toinen on enemmän kesälaji ja toinen talvilaji. Tässä on itse asiassa vähän niin kuin win-win-tilanne.

Vaikka suunnistus on edelleen joka päivä läsnä perheemme arjessa tavalla tai toisella, minusta on kivaa, että lapset pelaavat käsipalloa. He oppivat siellä monia hyödyllisiä taitoja, joista on varmasti iloa myöhemmin. Heillä on käsipallossa mukavat jengit ja aivan loistavat valmentajat. Lajivalintansa, jos he sellaisen joskus tekevät, he saavat tehdä aivan oman fiiliksen pohjalta. Minulle on tärkeintä, että he urheilevat.



Minulle käsipallo on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna tylsää. En jaksa seurata harjoituksia, kun haluan itse liikkua. Pelit ovat kiinnostavia, mutta turnauspäivät aivan puuduttavia. En tunne muita vanhempia kovin hyvin, ja vaikka juttelen heidän kanssaan ja moikkailemme kaupassakin, varsinainen veriside puuttuu. En suostu leipomaan sitä iänikuista mokkapalapellillistä puffettivuoroon, kun se tavara alkaa tulla jo korvista. Rimpuilen vastaan: viimeksi tein porkkanakakkua ja sitä ennen voisarvia. Puffettivuoroja on pirusti, mutta ne periaatteessa ovat siedettäviä. Miinusta on se, että siellä kököttäessä yleensä missaa lapsensa pelin, kuinkas muuten.

Yritin olla osallistuva äiti ja lähdin mukaan käsipalloseuran ladies-porukkaan. Ajattelin, että oppisin samalla pelin sääntöjä ja tutustuisin muihin äiteihin. Ehdin käydä pari kertaa treeneissä, kun kasvavan raskausvatsani kanssa päätin pitää taukoa. Omiin taitoihin ei ollut syytä liikaa uskoa, joten päätin minimoida riskit. Pikkusiskon synnyttyä palasin harjoituksiin. Reväytin olkapääni, jota parantelin useita viikkoja. Palasin jälleen kentälle, mutta tänä aikana ryhmä oli päättänyt alkaa osallistua peleihin, ja treeneissä hiottiin kerta toisensa jälkeen kuvioita. Minulle, joka en edes osaa kunnolla sääntöjä, tämä oli tylsää. Halusin pelata ja oppia tekemällä. Puolentoista tunnin treeneistä pelasimme viimeisen vartin. Käyn mieluummin lenkillä.

Ne, jotka ovat heitelleet palloa keskenään jo junnuina, heittävät pukuhuoneiden ulkopuolella yläfemmoja ja kommentoivat televisiossa näytettyjä maajoukkuepelejä. Minä mutisen moikat ja karkaan kauppaan. Valmentajat, jojot ja reippaat vanhemmat suunnittelevat yhteisiä turnausmatkoja ulkomaille. Minä kelaan kuumeisesti kalenteria mielessäni ja huokaisen helpotuksesta, jos Jukolan viesti osuu samaan viikonloppuun. Olen ulkopuolinen.

Tässä ulkopuolis-roolissani olen tajunnut aivan samojen sääntöjen pätevän suunnistuspiireissäkin. Mikäli joku ei raota syliänsä (enkä nyt tarkoita kirjaimellisesti, vaikka senkin on kyllä tiedetty toimivan), suunnistusta tuntevan on lähes mahdotonta päästä sisään lajiin. Sanat ovat kuin salakieltä, puolitututkin juttelevat keskenään ammattimaisesti kisaspekulaatioita. Entäs sitten ne sukulaisuuskiemurat! Joku on aina jonkun lapsi ja toisen mummo, vanhojen maajoukkueratsujen jälkikasvu keikkuu tuloslistojen kärjessä ja kummit taitavat hoitaa velvollisuutensa viemällä kummilapsiaan lähtöpaikalle. Ei ihmekään, jos kyseiseen soppaan on vaikea kastaa tossunkärkiään.

Sanotaan, että suunnistajaksi synnytään. Tämä pitää monin tavoin paikkansa, sillä jostain syystä monien suunnistajien lapset jatkavat lajin parissa. Toisaalta monien eivät. Näin on ymmärrykseni mukaan myös käsipallossa. Olenkin miettinyt, että miksi jotkut jäävät ja toiset lähtevät? Milloin vanhempien harrastuksesta tulee lapsille rakas ja tärkeä, milloin ei?

Minun kaikki neljä sisarustani suunnistavat. Erittäin aktiivisesti. Myös kaikkien puolisot ovat suunnistajia. Ja appivanhemmat. Minun vanhempani ja appivanhempani suunnistavat samoissa sarjoissa keskenään ja näkevät toisiaan esimerkiksi keskellä heinäkuista italialaista alppimaisemaan kartta kourassa. Vuorottelemme, kumpien isovanhempien kanssa lähdemme suunnistusreissuille. Toisinaan lähdemme sisarusteni kanssa. Pienemmät serkukset leikkivät keskenään, isommat käyvät jo metsässä kisaamassa.



Mitä vanhempani sitten tekivät oikein tai väärin, kun meistä kaikista tuli niin intohimoisia suunnistajia? Eivät he olleet alun perin suunnistajia ollenkaan. He tutustuivat itse lajiin vasta meidän myötämme. Kuskasivat harjoituksiin ja kisoihin. Opettelivat suunnistamaan. Tai no, isällä on kyllä vielä hiukan oppimatkaa jäljellä. Laji oli edullinen (ainakin ennen kuin hinguimme ulkomaan kisareissuille), joten viiden lapsen harrastuskulut olivat vielä kohtuullisia. Asuimme keskellä metsää Siuntiossa, joten jos halusi vaihtaa maisemaa välillä, kannatti hypätä treeniin vievän auton kyytiin.



Jokusen kerran tuli teiniangsteissa äidin kanssa lähdettyä lenkillä eri suuntiin jo postilaatikolta. Kiljuttua pää punaisena, mitä mieleen juolahti. Sitä perussettiä, mitä useimmilla murkkuikäisillä tulee siinä vaiheessa, kun tiedetään kaikesta kaikki. Vähintään yhtä usein kuitenkin halasimme, nauroimme ja suunnittelimme uusia treenejä ja reissuja. Suunnistuksesta tuli meille yhteinen intohimo, jonka parissa pääsee edelleen viettämään laatuaikaa vanhempien kanssa.

Ei tarvitse erikseen miettiä, että lähdetäänkös mummilaan, kun ei olla nähty kuukausiin. Harva se viikkohan olemme kaikki kesäkaudella samoissa kisoissa tai harjoituksissa, Suomessa tai ulkomailla. Siellä me istumme tuoliemme ja kassiemme kanssa pellonpientareella tai koulun pihalla oman seuran leirissä, turisemme niitä näitä ja käymme kukin vuorollamme suunnistamassa. Nuorimmat saattaa lähtöön se, jolla nyt siihen parhaiten sopiva lähtöaika sattuu olemaan. Hörpimme kaffet, käymme radat läpi ja pokkaamme mahdolliset palkinnot. Talvella leireilemme, teemme juoksutekniikkaharjoituksia ja testijuoksuja, käymme leikkimielisissä yösuunnistuskisoissa, koko perheen jumpissa ja karttavaelluksilla. Yhdessä. Vanhemmat lastensa kanssa. Lapset vanhempiensa kanssa. Kuinka vain. Nuorimmat juoksurattaissa tai kantorepuissa.



Siinä on minulle se suunnistuksen voima. Toki jo laji itsessään on kiehtova ja haastava, vie aina vain uusiin maastoihin ja kokemuksiin - ja harvoin se naapurimaastokaan on liian tuttu, kun vain ratamestari on pistänyt parastaan. Mutta se perhekeskeisyys. Yhdessä tekeminen. Kun menemme treeniin, kaikki saavat hikoilla. Lasten suunnistustreenin aikaan minulle ei tulisi mieleenkään lähteä kauppaan. Eihei. Minä puen myös lenkkarit. Tai suunnistuskengät. Tai lumikengät, mitä nyt milloinkin on luvassa. Laatuaikaa lasteni kanssa. Ja mieheni. Usein myös veljieni, siskojeni ja vanhempieni. Haastamista, silmäniskuja. Kotona sauna ja spekulaatiot. "Mistä sä äiti menit ton välin? Mä menin täältä."

Uskon, että on myös aktiivisissa käsipalloperheissä. Jos kyseessä on yhteinen ilo ja intohimo, kiinnostus ja asioiden jakaminen, homma toimii. Minun lapseni saavat edelleen riemumielin harrastaa käsipalloa. Olen siellä tyytyväisesti ulkopuolinen, sillä kyllä, olen sitä omasta tahdostani ja valinnastani. Olisi henkisesti liian rankkaa kuulua liian moneen perheeseen. Vuorokaudessa ei ole enää enempää tunteja. Jaan mielelläni omat "ylimääräiset" suunnistukselle, kun kerran voin tehdä sen yhdessä perheen kanssa. Näen mielelläni vaivaa, että lapseni kehittyvät ja kasvavat suunnistajina, viihtyvät lajin parissa ja nauttivat tekemisestään.

Jos eteeni tulee lapsi tai perhe, joka haluaa suunnistuksen "sisäpiiriin", avaan sylini. Lajiin mahtuu kyllä. Sisäpiiriläiseksi ei tarvitse syntyä, eiväthän minunkaan vanhempani syntyneet. Mutta halua nähdä vaivaa täytyy löytyä. Treeni silloin, toinen tällöin ja yksi kisa vuodessa - kenen tahansa on vaikea juurtua. Tässä, kuten kaikessa muussakin, pätee säännöllinen osallistuminen. Mitä enemmän on mukana, sitä enemmän oppii ja ymmärtää. Yksi mainioista keinoista on leireily. Viime viikonlopun suunnistusseurani leirillä oli lähes 30 alle 15-vuotiasta lasta ja 15 huoltajaa. Tuoreempia ja kokeneempia kasvoja, kovasti kisaavia junnuja ja vasta-alkajia. Viisi mahtavaa harjoitusta, osa kartalla, osa ilman. Hymyjä, onnistumisia, yhteishenkeä. Niistä on suunnistusperheet tehty. Verisiteillä ja ilman.


En millään muotoa sano, että käsipallo on huono laji. Päinvastoin. Mutta se on minulle väärä, koska haluan liikkua lasteni kanssa, en vain nököttää kentän laidalla. Jonkun toisen tyyppiselle henkilölle se varmasti sopii. Ja sieltäkin saa aivan varmasti ammennettua jos jonkinlaista perheyhteisöllisyyttä. Jos minulla ei olisi suunnistusta, näkisin vaivaa päästäkseni piireihin, jo lasteni takia. Mutta koska minulla on suunnistus, en jaksa, ehdi tai halua. Minulla on jo se urheilulaji, joka tekee minut tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Teen parhaani, että siitä nauttii myös jälkikasvuni.

En pakota lapsiani suunnistamaan, en nyt enkä tulevaisuudessa. Talviviikonloppuina, jos suunnistus- ja käsipalloharjoitus osuvat päällekkäin, he saavat kyytimahdollisuuksista riippuen valita. Aina ei treeni huvita, kaikilla on joskus huono päivänsä. Mutta koska meillä ihan oikeasti on kivaa yhdessä, he ovat yleensä into piukassa lähdössä mukaan. Kesällä kysytään jo, minne rastiviikoille ensi vuonna mennään. Jonnekin, joka kesä. Joskus useammallekin. Mihin sitä muuhun lomiaan käyttäisi?

Suunnistusfanaatikon terkuin,
- Anna :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti