torstai 27. lokakuuta 2016

Rajansa äidilläkin

Päiväkodista tulee kesken päivän viesti, että 3-vuotias ei ole suostunut sisaruskuvaan. Jahas, vai että taas sellainen päivä neidillä. Ja niinkuin me yhdessä aamulla huolella valittiin kuvausvaatteet, hän itse halusi samanlaiset myös pikkusiskolle, kaulakorua myöten. Lupasi ottaa siskon kuvassa syliinkin, suukotti äitiä lähtiessä ja rallatteli isän kyydissä hoitoon.

Huokaus. Se siitä joululahjaideasta mummilaan.

Olen jo ärsytykseni unohtanut, kun kaarran päiväkodin pihaan hiukan kolmen jälkeen, kuten olen koululaisten kanssa sopinut. Ovat kävelleet paikalle koulusta, ja nuorempi notkuu valotolppaan nojaillen parkkiksen vieressä, isompaa ei näy. Arvelen menneen sisälle jompaa kumpaa siskoa moikkaamaan.

Astun sisään pienten ryhmän leikkihuoneeseen, ja heti nauravainen pellavapää-neiti juoksee syliini. Samassa katseeni osuu sohvalla röhnöttävään 7.-luokkalaiseeni, joka pelaa kännykällä täysin oloonsa tyytyväisenä. Murahdan hänelle, että puhelin pois ja huomaan samalla 4.-luokkalaisen seisovan vieressäni niinikään kännykkä kädessään. Ärsytykseni nousee sekunnissa alueelle, jossa se ei päiviin ole piipahtanut. Hillitsen itseni, kiitän hoitajia päivästä ja tuupin kolmikon ulos huoneesta. Sähähdän kännyköistä, mutten kehtaa ruveta räyhäämään.

Haemme toisesta päästä päiväkotia valokuvakieltäytyjä-siskon. Kysyn, miten kuvaus sujui, eikä toinen muista enää yhtään mitään. Hyvin meni kuulemma. Murisen hänelle, että kuulin aivan muuta, ja että tästä puhutaan kotona vielä. Houkuttelen, uhkailen ja maanittelen tyttöjä pukemaan haalarit päälleen ja yritän samalla singota tulisia katseita isoveljiinsä, jotka edelleen tuijottavat ruutujaan. 7.-luokkalainen on vaihteeksi löytänyt alleen nojatuolin, jossa makaa kuin huoneessaan. Voisin vajota häpeästä maanrakoon. Hiukan kovempi ärähdykseni menee vihdoin jakeluun, mikä lie äärisolmussa ollut vastaanottokanava siellä matkalla ollut.

Päiväkodin portilla pojat kinaavat portin avaamisesta, vaikkei kummallakaan ole periaatteessa edes lupaa avata. Ovissa lukee isolla, että vain vanhemmat avaavat portin. Isompi voittaa erän, kuinka ollakaan ja pienempi tuuppaa häntä, kuinka ollakaan. Kiinnitän 1-vuotiasta istuimeensa, kun sankaripari jatkaa nahisteluaan, tällä kertaa etupenkistä. Lopulta pienempi sinkoutuu autotielle rakastavan isoveljen avustuksella, autoja ei onneksi tule, mutta minä suutun. Isompi takapenkille, pienempi etupenkille ja tytöt turvaistuimiinsa.

Räyhään koko kotimatkan. Motkotan kännykän käytöstä, ja erityisesti kännykän käytöstä päiväkotilasten seurassa, toisten tönimisestä ja kun vauhtiin pääsen, saa 3-vuotias äkäpussikin osansa. Mitäs jätti sisaruskuvaan menemättä ja omassa kuvassaan oli lähinnä kuulemma näyttänyt kieltä.

Kotona onnistun jotenkin rauhoittamaan raivoamiseni ja pyydän ystävällisesti poikia riisumaan siskoilta ulkovaatteet, jotta saan nopeasti lihapullat uuniin. Illan treenit lähestyvät ja vielä olisi saumaa ehtiä syödä sen verran ajoissa, ettei kellekään tulisi pistosta tai ähkyä oloa treenin ajaksi. Olen juuri saanut lihapullat - jäiset pakastimesta otetut - uunipellille ja uuniin, kun 1-vuotias kirmaa kaikessa syyskurassaan ja hiekkaisissa kengissään olohuoneeseen.

Ja tässä kohtaa hyvät lukijat, jos vielä en ollut lapsiini hermostunut tänään, niin nyt olen. Sekoan, hajoan, räjähdän, flippaan, jotakin katkeaa, mitä näitä nyt on. Sinkautan taaperon eteiseen, riisun häneltä vaatteet, palaan keittiöön, isken edelleen jäiset lihapullat takaisin pussiin ja pakastimeen, heitän kulhollisen mikropuuroa tulemaan ja niin, sitten istun ja itken.

Tajuttuaan lihapullien menevän takaisin pakastimeen ja näin ollen pois ruokalautaselta, kolmevuotias aloittaa parkumisensa. Yksivuotias säikähtää tätä ja alkaa myös ulvoa. Pojat tulevat yläkerrasta katsomaan tilannetta, ottavat 1-vuotiaan syliin ja rauhoittavat 3-vuotiasta. En oikein tiedä, mitä tekevät, sillä en seuraa tilannetta. Minä nojaan käsiini ja itken.

Mikro piippaa, pyyhin silmäni, sekoitan puuron, annostelen lautasille ja kutsun lapset pöytään. Kaikki tulevat. Heti. Kukaan ei valita, vaikka alkuperäinen vaihtoehto olisi jokaiselle maistunut varmasti paremmin. 4.-luokkalainen ottaa kiltisti kotitekoista mustaherukkahilloa puuroonsa, vaikka normaalisti aina kitisee sokeri-kanelinsa perään. Lautaset tyhjenevät. Pojat kiittävät ruoasta, laittavat astiat koneeseen ja lähtevät vaihtamaan treenivaatteita.

Kyyneleiden teho voi olla iso, jos se ei ole ihan arkipäivää. En usko, että lapset ovat kuukausiin nähneet minun itkevän, joten hetki lienee ollut pysäyttävä. Teho tuli ehkä myös sieltä, että se oli aitoa. En suunnitellut itkua, vääntänyt sitä väkisin, vaan yhtäkkiä hanat vain aukesivat. Se lohduton tunne, joka itsellä oli siitä, että lapset ovat huonostikasvatettuja ja -käyttäytyviä, kiittämättömiä ilkimyksiä, se purkautui.

Vaikka sekä lapset että äiti lopulta rauhoittuivat ja loppuilta sujui mukavasti, harmittaa. Harmittaa erityisesti oma käytökseni. Missä olivat rakentavat keskustelut? Miksi piti riehua? Miksi olen epäonnistunut hyvien käytöstapojen opettamisessa? Ja miksi, miksi täysin mihinkään näistä episodeista syytön 1-vuotias joutui myös hulluraivo-äidin tulilinjalle? Siksi, että me äiditkin olemme vain ihmisiä. Siksi, että kaikkea ei vain tarvitse sietää. Rajansa äidilläkin. Ainakin tällä äidillä. Hatunnosto teille, jotka ette koskaan maanistu.

Sekopäisin terkuin,
- Anna

PS. Lapset saivat lopulta lihapullat ja perunamuusin iltapala-aikaan puuron sijasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti