torstai 18. toukokuuta 2017

Hirveetä haipakkaa!

Ovatko nämä ne ruuhkavuodet? Kun joka ilta on jotakin. Töitä, harrastuksia, koulutusta. Neljä lasta, kaksi aikuista. Kello käy, kevät etenee ja suunnistus- ja juoksumenot lisääntyvät.

Vähänkö on siistiä! Kuulit oikein. Tykkään tästä!

Älä silti ymmärrä väärin. Rakastan kotiani. Olen oikeastaan aivan kotihiiri. Mutta on tosi hauskaa, kun on innostavaa puuhaa. Perheen yhteisiä harrastuksia, lasten punaisia poskia, omaa liikkumista ja itsensä kehittämistä.


Niinä päivinä, kun olen illan asiakkaiden kanssa, järjestän yleensä kalenterista iltapäivän vapaaksi ja haen tytöt päiväkodista jo klo 15 mennessä, jotta ehdimme olla yhdessä hetkisen ennen iltakeikkaani. Sieltä kun saavun, he ovat jo nukkumassa.

Mutta kyllähän se organisointia vaatii. Mihin liikkuu yksi auto, liikkuuko toinen ollenkaan? Millä tytöt haetaan? Laatikkopyörällä vai onko matka jatkumassa suoraan johonkin harrastukseen? Yleensä kirjoitan sunnuntaina paperille ylös tulevan viikon menot ja aikataulut, jolloin pysymme itsekin paremmin mukana niissä. Ne auttavat myös miettimään ruokailua. Missä välissä syödään, jotta ruoka ei paina treenissä tai kisassa? Mitä syödään, mitä kisan jälkeen välipalaksi?


Välillä tulee pakostikin päällekkäisyyksiä. Silloin on pakko priorisoida ja pohtia vaihtoehto b:tä. Esimerkiksi kahtena tulevana maanantaina on tyttöjen päiväkotiryhmien kevätjuhlat. Niin pahalta kuin se tuntuukin, me kumpikaan vanhemmista emme pääse osallistumaan. On juoksukouluasiakkaita ja valmennustehtäviä suunnistusseurassa, jotka on lyöty kalenteriin jo aikapäiviä sitten. Mielestäni on asiallista pitää myös näistä sovituista asioista kiinni. Päiväkodin juhlien suhteen olen enemmän aamubileiden kannattaja, kun illat ovat tällaisella aktiivisella perheellä lähes sula mahdottomuus. Mutta eipä hätää - tukiverkostomme on vertaansa vailla. Tällä kertaa tytöt menevät juhliin isovanhempien kanssa. Vaikuttaa siltä, että kaikki osapuolet odottavat tapahtumia yhtä innoissaan, joten hyppään suosiolla yli kaikista huonoäiti-tunnelmista noiden kevätjuhlien suhteen :)


Kuulen usein, että onko pakko olla noin paljon menossa. Että eikö voisi vain olla. Miksi pitäisi? Jos tykkää siitä, mitä tekee? Aika aikaansa kutakin. Välillä on hullun hektisiä viikkoja, joiden jälkeen vapaailta tuntuu ruhtinaalliselta ja tulee tarpeeseen. Välillä taas on rauhallisempia jaksoja, jolloin vapaailtoina tulee järjestettyä kotia tai puutarhaa tai tehtyä jotakin muuta mukavaa. Koska joka päivä on liikuttava paitsi lasten, mielestäni myös aikuisten, ovat suunnistusharrastuksen mukanaantuomat valmiit treenit aivan mainioita. Perhe paikalle ja sportti päälle. Jos valmista treeniä ei ole, heilumme pihalla tai puistossa 2-4 lapsen kanssa, käymme pyörä- tai juoksulenkillä tai jos sää ei oikein suosi, teemme lihaskuntoharjoituksia sisätiloissa.


Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, että mikä iltamenoista antaa energiaa ja mikä vie sitä. Jos joku juttu on energiasyöppö, suosittelen pohtimaan, onko se sen arvoista. Mitä muuta voisit sinä aikana tehdä? Kumpi on tärkeämpää? Pohdi ja punnitse, mitkä asiat ratkaisevat ja toimi sen mukaan. Muista myös, että samoin ei tarvitse toimia kuin muut. Se mikä yhdellä toimii, voi toisella vaikuttaa aivan päinvastoin.


Tsemppiä arkiseen aherrukseen!
- Anna <3



keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hanki elämä!

- Sä kasvatat meitä niinku jotain avaruusolioita. Niinku jostain Marsista. Me ollaan hei ihmisiä, tajuutsä.

- Siis kenenkään muun vanhemmat ei ragee noin paljon. Ei muilla oo mitään ruutuaikarajotuksia. Ne saa syödä karkkiaki millon vaan ja tehä mitä ne huvittaa.

- Miks meiän muka tarvii mennä niin aikasin nukkuu. Emmä tarvi niin paljon unta. Ei mun kavereittenkaan tarvi vielä mennä nukkuu.

Kuulostaako tutulta? Niinpä. Kellään muulla ei koskaan, mutta oikeasti sitten kuitenkin suurimmalla osalla. Oma teiniaika on vielä sen verran muistissa, että tasan tunnen nuo fiilikset ja muistan sanoneeni samoja lauseita. Nyt naurattaa.

Mutta kyllä välillä raivostuttaakin. Kun ei vaan jaksaisi samoista asioista jankuttaa. Ärsyttää se itseäkin jo, ja helpommalla pääsisi, kun vain antaisi periksi. Mutta. Mutta. Kun sitä pikkusormea ei kovin usein viitsisi antaa. Teinit kyllä kiskovat sen olkavartta myöten sitten, pysyvästi.


Olen kuitenkin päättänyt pitää joistakin rajoista kiinni. Puhelimet eivät edelleenkään tule huoneisiin yöksi. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta karkkipäivä on kerran viikossa. Parsakaalit ja muut "myrkyt" maistetaan lautaselta. Vessanpöntön jarrujäljet siivoaa jarruttaja itse, vaikka pitäisi niskasta pitää kiinni. Sänky pedataan aamulla. Hampaat harjataan aamulla ja illalla. Ruutuaikaa on kaksi tuntia päivässä, ruudun voi vapaasti valita. Astioita ei jätetä keittiön pöydälle vaan ne viedään tiskikoneeseen tai -altaaseen, jos kone on päällä.

Jo näissä riittää muutamaksi toviksi "rageemista" joka päivä. Minun mielestäni rageemiseen pitäisi kyllä hiukan korottaa ääntä (toki sitäkin sattuu, valitan), mutta yleensä jo lause "muista pedata sänkysi" herättää närää ja pyynnön lopettaa rageeminen.

Perusarkisten asioiden opettaminen on työlästä. Kun sitten mietin, miten paljon myös ihan pelkkiä käytöstapoja tulisi opettaa, iskee epätoivo. Pysähtyvätkö he auttamaan, jos joku makaa kadulla? Avaavatko he oven, jos toisella on paljon kantamuksia? Tarjoutuvatko ehkä kantamaan osan lastista? Toivottavasti. Tuskin. En tiedä. En uskalla ajatella.

Välillä havahdun avaamaan tällaisista aiheista keskustelun. Erityisesti näitä tulee, jos olen itse opettajan sijaisuuksia tehdessäni, päivän kauppareissulla tai jossain muualla nähnyt huonoa käytöstä tai epäkohtia. Kun olen tovin monologiani ylläpitänyt, pojat kohottavat kulmiaan ja kysyvät minulta, mihin tämä liittyy ja mitäs nyt taas on tapahtunut. Joskus kuitenkin näistä sikiää mielenkiintoinen jutteluhetki ja silloin huoahdan helpotuksesta; jälkikasvussani on potentiaalia.


Onneksi huomaan sitä muulloinkin. Kun tunteet ovat siellä viivan yläpuolella, pojat ovat ystävällisiä, avuliaita, toimeliaita ja esimerkiksi pikkusiskojen kanssa erittäin taitavia ja kärsivällisiä. He huolehtivat täysin itsenäisesti koulutyöstään, satunnaisesti saatan päästä kyselemään tärppejä ennen koetta, jos muistavat tulevasta kokeesta mainita. Liikkakamat huolehtivat itse mukaansa joka viikko, en rehellisesti sanottuna edes tiedä, mitä liikuntaa on luvassa, ellen kysy tai he mainitse. 7-luokkalainen muistutti jo viikonloppuna keskiviikon luistelusta, ja pyysi teroituttamaan luistimensa. Tuolla aikataululla minäkin ehdin toimia. Nelosluokkalaiselle jouduin eilen kaivamaan uikkarit, sillä olin järjestänyt urheiluvaatteemme uudestaan, eikä hän löytänyt uima-asujen uutta sijoituspaikkaa. En voi kovasti siitä häntä tässä tapauksessa syyttää.


Olen joskus kokeillut muutamia viikkoja sitä, että jaamme tietyt kotityöt, esim. ruoanlaiton ja pyykit isojen lasten kanssa. Homma toimii, kun siitä tekee säännöllistä. Mutta joka kerta se on jäänyt, sillä tosiasia on, että se vie aikaa. Teen asiat nopeammin itse, jolloin aika usein tulee tempaistua ruoka uuniin, pyykit koneeseen ja treenivaatteet niskaan sillä aikaa, kun jätkät ovat riisuneet ulkovaatteensa ja raahautuneet vessaan. Pitäisi ryhdistäytyä, tiedän. Mitä enemmän palvelen ja annan valmiina asioita, sitä pysyvämmin he solahtavat siihen muottiin.

Ehkä tämä tästä vielä muotoutuu. Kasvamme yhdessä. Lapset teineiksi ja lapsien äidit ja isät teinien äideiksi ja isiksi. Mutta piru vie, hermoja ja pinnaa se kyllä vaatii. Eläköön kärsivällisyys, sitkeys, reiluus ja johdonmukaisuus! Tervetuloa meille! Niin äitiin kuin lapsiinkin.

Arvatkaa muuten, mitä kuulin eilen kolmesti?

- Hanki elämä!

Jep. Voishan sitä hankkia. Tai sitten nauttia tästä, jonka on saanut <3
- xxx, Anna




perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sporttailevan äidin videofiiliksiä

Monenlaista uutta on hyvä kokeilla, uskon. Videot ovat itselleni uusi aluevaltaus. Haluan jakaa fiiliksiä treeneistä muillekin perheellisille ja toivon niiden antavan inspiraatiota esimerkiksi siihen, miten saada liikuntaa mahtumaan päiviin. Lasten kanssa ja perheellisenä on valtavasti mahdollisuuksia, kun vain ideoi, suunnittelee ja toteuttaa!

Kuvaamisen aloitin viime viikolla hiihtoloman tuoksinassa ja useita olen julkaissut instan puolella tililläni @sporzzymama. Tässä ensimmäinen tänne blogin puolelle :)

video

Ihania, omia hetkiä myös teille muille!
- xxx

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet

Eihän tässä ehdi yrittäjä-kotiäiti-sijaisope-huushollerska kissaa sanoa, kun taas viedään, niin että vinkuna kuuluu. Blogipäivitykset ovat jääneet muun kiireen alle, pahoitteluni. Treenata olen kyllä ehtinyt, niin lasten kanssa kuin ihan itseksenikin. Parhautta.


Näin suunnistajan näkökulmasta paras aika vuodesta on vasta kohta lähestymässä, nimittäin se aika, jolloin Suomessa pääsee suunnistamaan sulaan maahan. Ei silti, olen rampannut maastossa viikottain kyllä tässä talvellakin, sen verran mukavaa puuhaa se on. Lajeja on vaikka kuinka, vaikka kyllä suunnistuskin on ollut ahkerasti ohjelmavalikoimassa.

Olen viime aikoina innostunut kuvaamaan liikkumistamme niin valo- kuin videokuvinkin. Kipinä syttyi joulukalenteristamme, jonka sporttivinkit saivat valtavasti kiittävää palautetta. Tänne bloginkin puolelle on tulossa tässä piakkoin videoita, jahka saan vähän harjoiteltua uuden puhelimeni käyttöä :)




Kuten jo mainitsin, niin liikkua olemme tietysti ehtineet, eihän muuten jaksaisi yhtään mitään. Laskettelurinteessä kukin menee omalla vauhdillaan ja 1-vuotiaan kanssa olemme tyytyneet vielä tänä talvena pulkkaan. 3-vuotias selviää itsekseen jo nappihissistäkin, mikä helpottaa hommaa kummasti. Pulkkamäki on sellainen koko perheen suosikki aina, kun lunta on. Itse olen siinä saanut hyviä treenejäkin aikaiseksi, kun aina juoksee & vetää pulkan ylös ja kiitää sitten neidin/neitien kanssa alas. Hiki tulee ja suihku kutsuu ulkoilun jälkeen!

Tässä yhtenä upeana talvipäivänä painelimme, rauhallista tahtia kylläkin, 1- ja 3-vuotiaiden kanssa potkukelkoilla kauniita, lumisia ulkoiluteitä pitkin. Pienempi istui kyydissä ja isompi potki omaa kelkkaansa. Kokonaismatkaksi tuli kuusi kilometriä, eikä tuo edes isompaa neitiä pahemmin kirpaissut. Hyvin maistui molemmille päiväunet ja iltapäivästä käytiin vielä luistelemassa ja hiihtämässä - Etelä- Suomen talvessa on taottava, kun rauta on kuumaa ;)






Huippua vuotta 2017 kaikille!
Puss, Anna =)