keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hanki elämä!

- Sä kasvatat meitä niinku jotain avaruusolioita. Niinku jostain Marsista. Me ollaan hei ihmisiä, tajuutsä.

- Siis kenenkään muun vanhemmat ei ragee noin paljon. Ei muilla oo mitään ruutuaikarajotuksia. Ne saa syödä karkkiaki millon vaan ja tehä mitä ne huvittaa.

- Miks meiän muka tarvii mennä niin aikasin nukkuu. Emmä tarvi niin paljon unta. Ei mun kavereittenkaan tarvi vielä mennä nukkuu.

Kuulostaako tutulta? Niinpä. Kellään muulla ei koskaan, mutta oikeasti sitten kuitenkin suurimmalla osalla. Oma teiniaika on vielä sen verran muistissa, että tasan tunnen nuo fiilikset ja muistan sanoneeni samoja lauseita. Nyt naurattaa.

Mutta kyllä välillä raivostuttaakin. Kun ei vaan jaksaisi samoista asioista jankuttaa. Ärsyttää se itseäkin jo, ja helpommalla pääsisi, kun vain antaisi periksi. Mutta. Mutta. Kun sitä pikkusormea ei kovin usein viitsisi antaa. Teinit kyllä kiskovat sen olkavartta myöten sitten, pysyvästi.


Olen kuitenkin päättänyt pitää joistakin rajoista kiinni. Puhelimet eivät edelleenkään tule huoneisiin yöksi. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta karkkipäivä on kerran viikossa. Parsakaalit ja muut "myrkyt" maistetaan lautaselta. Vessanpöntön jarrujäljet siivoaa jarruttaja itse, vaikka pitäisi niskasta pitää kiinni. Sänky pedataan aamulla. Hampaat harjataan aamulla ja illalla. Ruutuaikaa on kaksi tuntia päivässä, ruudun voi vapaasti valita. Astioita ei jätetä keittiön pöydälle vaan ne viedään tiskikoneeseen tai -altaaseen, jos kone on päällä.

Jo näissä riittää muutamaksi toviksi "rageemista" joka päivä. Minun mielestäni rageemiseen pitäisi kyllä hiukan korottaa ääntä (toki sitäkin sattuu, valitan), mutta yleensä jo lause "muista pedata sänkysi" herättää närää ja pyynnön lopettaa rageeminen.

Perusarkisten asioiden opettaminen on työlästä. Kun sitten mietin, miten paljon myös ihan pelkkiä käytöstapoja tulisi opettaa, iskee epätoivo. Pysähtyvätkö he auttamaan, jos joku makaa kadulla? Avaavatko he oven, jos toisella on paljon kantamuksia? Tarjoutuvatko ehkä kantamaan osan lastista? Toivottavasti. Tuskin. En tiedä. En uskalla ajatella.

Välillä havahdun avaamaan tällaisista aiheista keskustelun. Erityisesti näitä tulee, jos olen itse opettajan sijaisuuksia tehdessäni, päivän kauppareissulla tai jossain muualla nähnyt huonoa käytöstä tai epäkohtia. Kun olen tovin monologiani ylläpitänyt, pojat kohottavat kulmiaan ja kysyvät minulta, mihin tämä liittyy ja mitäs nyt taas on tapahtunut. Joskus kuitenkin näistä sikiää mielenkiintoinen jutteluhetki ja silloin huoahdan helpotuksesta; jälkikasvussani on potentiaalia.


Onneksi huomaan sitä muulloinkin. Kun tunteet ovat siellä viivan yläpuolella, pojat ovat ystävällisiä, avuliaita, toimeliaita ja esimerkiksi pikkusiskojen kanssa erittäin taitavia ja kärsivällisiä. He huolehtivat täysin itsenäisesti koulutyöstään, satunnaisesti saatan päästä kyselemään tärppejä ennen koetta, jos muistavat tulevasta kokeesta mainita. Liikkakamat huolehtivat itse mukaansa joka viikko, en rehellisesti sanottuna edes tiedä, mitä liikuntaa on luvassa, ellen kysy tai he mainitse. 7-luokkalainen muistutti jo viikonloppuna keskiviikon luistelusta, ja pyysi teroituttamaan luistimensa. Tuolla aikataululla minäkin ehdin toimia. Nelosluokkalaiselle jouduin eilen kaivamaan uikkarit, sillä olin järjestänyt urheiluvaatteemme uudestaan, eikä hän löytänyt uima-asujen uutta sijoituspaikkaa. En voi kovasti siitä häntä tässä tapauksessa syyttää.


Olen joskus kokeillut muutamia viikkoja sitä, että jaamme tietyt kotityöt, esim. ruoanlaiton ja pyykit isojen lasten kanssa. Homma toimii, kun siitä tekee säännöllistä. Mutta joka kerta se on jäänyt, sillä tosiasia on, että se vie aikaa. Teen asiat nopeammin itse, jolloin aika usein tulee tempaistua ruoka uuniin, pyykit koneeseen ja treenivaatteet niskaan sillä aikaa, kun jätkät ovat riisuneet ulkovaatteensa ja raahautuneet vessaan. Pitäisi ryhdistäytyä, tiedän. Mitä enemmän palvelen ja annan valmiina asioita, sitä pysyvämmin he solahtavat siihen muottiin.

Ehkä tämä tästä vielä muotoutuu. Kasvamme yhdessä. Lapset teineiksi ja lapsien äidit ja isät teinien äideiksi ja isiksi. Mutta piru vie, hermoja ja pinnaa se kyllä vaatii. Eläköön kärsivällisyys, sitkeys, reiluus ja johdonmukaisuus! Tervetuloa meille! Niin äitiin kuin lapsiinkin.

Arvatkaa muuten, mitä kuulin eilen kolmesti?

- Hanki elämä!

Jep. Voishan sitä hankkia. Tai sitten nauttia tästä, jonka on saanut <3
- xxx, Anna




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti